Just Push Play

Aerosmith

Camp on popmusiikissa taiteenlaji, jossa yksi ikoni on leveä haara-asento, androgyyninen kroppa ja huulet, toinen on siirappinen stadionsoundi à la Roxette.

Ruotsalaisessa mammuttipopissa mennään ensi kerran kunnon toista kierrosta. Abba ei koskaan varsinaista paluuta ole tehnyt, ja nyt kun Roxette retroilee omilla kasarisoundeillaan, syntyy aika koomista tulosta.

Per Gesslen naiivi soundimaailma on niin häikäilemättömän hupsu, että se saa hyvälle tuulelle.

Mutta jos ei ulkona kevät raikaisi kohti ensimmäisiä terasseja, tulisi siirappi korvista. On jotenkin suloista kun iso mies ja keijukainen lataavat tosissaan maidosta, hunajasta ja paahtoleivästä, tai Jeffersonista, joka jäi rekan alle silloin kun Sally antoi kundeille kaikkensa.

Mutta mitä on suloinen rock? Paradoksi?

Roxette on täydellinen pop-pari, josta edelleen pohjoisessa muistellaan puoliskojen Roxettea edeltävää uraa. Tosiasiassa duo on abbalandin myydyimpiä yhtyeitä. Ja Abba siellä takana edelleen soi, hämmästyttävän uskollisesti.

Ruotsi-soundin 80-luvulle palaaminen sopii Roxettelle paremmin kuin nenä Gesslen päähän.

Hassuja pikku menninkäisiä tämä pariskunta. Ihmeellistä on, että, niin kuin Gessle haastattelussa sanoo, “80-luvun bändi studiossa” -meininki on muuttunut jopa ylidigitaaliseksi: nyt väännetään viikkokausia koneella soundeja… Vaatii ilmeisesti järeitä koneita että pääsee kunnon stadionhunajapoppisointiin 2000-luvulla.

Per Gesslen pakkelinaama muistuttaa etäisesti toista ikuisen nuoruuden lähteillä keikkuvaa kukonpoikaa.

Tähän asti Steve Tyler ja Aerosmith eivät ole onnistuneet näyttämään kovinkaan korneilta. Kukonpojilta kylläkin. Aerosmith on jo 80-luvun lopusta asti ollut aito ja tahallinen camp-ilmestys, mutta Just Push Playn kansilehden valokuvissa on vahakabinetin oloa.

Myös Aerosmith palaa kultaiselle 80-luvulle, mutta vain kansissa. Musiikki soi yllättävänkin tuoreesti.

Albumi on yllättävän ehyttä ja tarttuvaa poprockia.

Olkoonkin että Tylerin kiljaisut ovat jo ylimmiltä asteikoiltaan tippuneet, ei tälle äänelle varmaankaan löydy kilpailijaa nuorempien rokkareiden joukosta.

Siinä missä Roxetten Gessle onnistuu näyttämään itseltään vahamaskin takana, on Mick Jaggerin ja tämän vaimon risteytymänä lähes koko uransa camppaillut Tyler ikääntynyt tyylikkäästi kuin… niin, Jagger ja tämän ex-vaimo. Ja se jos joku on campiä.

Mutta campistä huolimatta ja sen lisäksi Aerosmithille ja Roxettelle ovat yhteistä täydellisyyttä hipovan popmainen tyhjyys, jota on vaikea hyväksyä niin camppiä kuin levyt ovatkin. Semminkin kun biisit tulevat vainoamaan meitä terassilta toiselle seuraavat N vuotta.

Käyttäjien arviot

Anna oma arviosi

3 kommenttia

finska

25.10.2002 15:19

kauheeta jöötiä

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

no one

25.10.2002 15:19

se on ihan paras...!

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

WalkThisWay

19.11.2003 13:24

Tyler on kunkku!

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi