Michael Monroe - Veli hento valkoinen

Olipa kerran helsinkiläispoika, jolla oli mahdoton unelma: laulaa maailma polvilleen, liittää oma nimensä rockin kimaltelevaan kunniatauluun ja näyttää hyvältä siinä sivussa.

Michael
Michael "Mike" Monroe.

Erävoiton jälkeen hän hävisi kaikki ottelupallot, turhautui ja muutti kaupungeista, jotka eivät koskaan nuku, suomalaiselle maaseudulle, jonka ruususen unta ei mikään häiritse. Mutta nyt hän on palannut. Tapasimme juuri Life Gets You Dirty -levyn julkaisseen Michael Monroen, purkillisen nonparelleja siinä maksakastikkeessa jota suomirockiksi kutsutaan.

Ensimmäinen asia, joka Michael Monroesta kannattaa panna merkille, on tämä: hän on lapsi. Ei siinä mielessä, etteikö hän osaisi pitää huolta itsestään, vaan siinä mielessä, että tunnin kestävän juttutuokion aikana hän kieppuu, elehtii, hihkuu, nauraa ja assosioi kuin crackia vetänyt päiväkoti. Hän haluaa myös esitellä juuri ostamiaan leimasimia: kun ne painaa paperille, leimasimeen syttyy punainen valo ja paperille tarttuu ilvehtivien pallopäiden kuvia. Leimasimet ovat Michaelin mielestä niin nerokkaita, että hän painelee kysymyspaperini täyteen nauravia naamoja. Hän on juuri ostanut leimasimet Tiimarista muutaman markan kappalehintaan ja säilyttää niitä niin ikään Tiimarista ostetussa leopardinnahkakuvioisessa penaalissa. Kaikkien lasten lailla Michael Monroe rakastaa tilpehööriä.

Maanantai-illan aution Happy Daysin asiakaskunta tuntuu koostuvan lähes pelkästään ulkomaalaisista, mikä ei ole ihme, sillä paikalliset osaavat jo varoa ravintolan hinta–laatu-suhdetta. Michael on ravintolan kitschahtavassa ilmapiirissä kuitenkin kuin kotonaan. Hän tilaa kasvispizzan ilman valkosipulia, mutta paprikalla ja “mitä se on suomeksi...with corn” ja kommentoi jokaista taustalla soivaa viime vuosikymmenten rockklassikkoa. Esimerkiksi Police: “Hei, mikä tää on? Police joo. Ehkä niiden heikoimpia hetkiä. Mikä tän biisin nimi on? Da Da Da Do Do Do? Siis, hei, wow, mikä message, hei.”.

Yllään hänellä on tiukat violetit housut ja japanilaishenkinen silkkipaita, jonka avoimien nappien takaa näkyy karvaton ja hyvässä trimmissä oleva rinta. Musiikkipiireissä Michaelilla on pinttynyt hyvän tyypin maine, eikä tunnin tuttavuus sodi tätä käsitystä vastaan.

Michaelin juuri ilmestyneen levyn nimi on Life Gets You Dirty. Onko elämä onnistunut tahraamaan Michaelin?

”Onhan tässä tahriintunut kaikella tavalla, mutta mä puhdistan pölyt ja jatkan eteenpäin. Ei musta ole tullut dirty siinä mielessä, että mä tekisin likaisia temppuja kenellekään. Viime talvena mä olin kyllä aika lailla stranded, wounded, frozen in some winter wonderland. Multa murtui nilkka ja mä jouduin pomppimaan koko lumisen talviajan yhdellä jalalla.”

Viimeiset neljä vuotta Michael on todellakin viettänyt yhteistyökumppaninsa Jude Wilderin kanssa omassa talvisessa ihmemaassaan: maaseudulla jossakin Helsingin ja Porin välissä. Kun kysyn, voiko hänen sanoa asuvan Lohjalla, Michael vastaa, että voi, mutta hän ei siellä päin asu. Hän mieluummin on paljastamatta tarkkaa sijaintiaan.

”Aika hullua se on ollut siellä asua kaikkien niiden jenkkivuosien jälkeen. Aluksi mä viihdyin hyvin, koska sai rauhassa kelata ideoita ja skulata skittaa. Se oli oikea päätös lähteä Nykistä, koska mä opin maalla kuuntelemaan omia fiiliksiä ihan eri tavalla kun ei ollut radiota eikä televisiota eikä tullut lehtiä.”

Vaikka Michael on varmasti lyönyt leimansa maalaiselämään, se ei ole jättänyt jälkeään häneen. Michael on aina Michael, niin asfaltti- kuin havumetsäviidakossa.

”Mä en koskaan pidä verkkareita, en edes yksin himassa”, Michael sanoo silmin nähden närkästyneenä. ”Enkä shortseja. Mä käytän sellaisia kuteita kuin mä käytän. Johnny Thunders nauroi Lontoossa, että mä en lähde edes kauppaan ilman meikkejä. Vaikka mä olisin menossa halkoja hakkaamaan, mä aina pukeudun ja meikkaan sitä varten.”

Käsitykset maaseudulla asuvien ahdasmielisyydestä ovat usein harhaanjohtavia. Yleensä on pikemminkin niin, että maalaisten suhde erilaisuuteen on positiivisempi ja avoimempi kuin kaupunkilaisten – onhan hyvä kylähullu aina kylän vetonaula.

”Mä en tiedä, onko mulla siellä varsinaisesti ystäviä, mutta tuttuja ainakin. Totta kai ne tuijottaa kuin vierasta sikaa, mutta kyllä ne on tottunut muhun nyt. En mä usko, että mä herätän liikaa pahennusta – vaikka vanhemmat tietenkin pitää lapsensa loitolla, etten mä pääse vaikuttamaan niihin liikaa.”

Hän on kantanut myös oman kortensa kekoon kumotakseen sen käsityksen, että sama henkilö ei voi omistaa meikkipussia ja työkalupakkia.

”Musta on tullut aika käytännöllinen ihminen. Edelliseen asuntoon mä rakensin jopa huonekaluja: mulla oli hienot cd- ja kasettitelineet. Taloakin mä olen korjannut, koska se oli niin vetoisa. Jos jotakin hajoaa, usein mä osaan fiksata sen.”

Pienenä Michael Monroe halusi olla joko Batman tai robotti. Myöhemmin uravalinta selkiytyi: tarkasteltuaan asiaa usealta eri näkökannalta ja harkittuaan tilannetta hän päätti ryhtyä Batmaniksi. Ura mustaviittaisena lainvartijana kuitenkin kaatui siihen, kun hän ensimmäisen kerran näki Black Sabbathin esiintyvän livenä televisiossa. Silloin hän päätti ryhtyä rocklaulajaksi. Eikä siitä kestänyt kauan, kun hän alkoi muuttaa ulkomuotoaan ihanteidensa mukaiseksi.

”Mä aloin käyttää meikkiä 14–15-vuotiaana ollessani koulussa Ressussa, se oli Helsingin viimeinen poikakoulu. Ekana vuonna mulle sanottiin, että hei, et sä tänne kuulu, tää on poikakoulu. Meikkihän oli silloin sellainen juttu, että ne luuli että mä olen ihan sekaisin.”

Mutta miltä se tuntui ensi kerran tarttua rajauskynään? Oliko silloin ilmassa transgression tuntua; fiilis siitä, että jokin raja oli nyt tullut ylitettyä?

”Se oli ainakin makea fiilis, kun ensi kertaa pani meikit päälle. Se on eräänlainen rituaali. Mä halusin sellaisen bändin, jossa kaikki olisi vahvoja yksilöitä ja näyttäisi hyviltä. Siinä mielessä Hanoi oli mun unelmieni täyttymys. Sen jälkeen mulla ei ole vakituista bändiä ollutkaan.”

Michael Monroe on siis viettänyt viisi kahdeksasosaa elämästään silmät meikattuina. Edes ovelle kolkuttava keski-ikä ei aio laittaa häntä tarkistamaan henkilökohtaista tyyliään.

”New Yorkissa hiippailee edelleen se gay-kirjailija Quentin Crisp kadulla violetissä puvussa ja makeet meikit päällä. Se näyttää edelleen hyvältä. Ei se välttämättä mikään ikäjuttu ole. Tämä kusipääyhteiskunta vaatii, että naisten on näytettävä hyviltä miehille, mutta miesten ei tarvitsisi tehdä mitään ulkonäkönsä eteen. Se on sellainen kusipäinen aivopesujuttu. Idioottimainen systeemi, joka yrittää pelon avulla nolostuttaa ihmiset riviin. Koulusta se lähtee, että yritetään kitkeä sielua ulos. Armeijassa tulee sitten se loppusilaus normaalille pojalle, ellei ole todella vahva. Otetaan persoonallisuus pois. Mutta en mä peilaa itseäni päivät pitkät ja kokeile uusia tyylejä. Mä haluan vaan eyelinerin, joka toimii ja joka ei ole liian tylsä ettei mene tikkuja silmiin. Itseäni varten mä aina meikin teen, muut saa ajatella siitä ihan mitä tahtoo.”

Jotenkin tuntuu siltä, että se Michael joka päivittäin ehostuspeiliin heijastuu, ei oleellisesti erilainen kuin se kahdenkymmenenviiden vuoden takainen versio.

”Ei mun unelmani ole murskautuneet mitenkään, mä olen vieläkin unelmoija. Mä olen säilyttänyt sen saman mielentilan, joka mulla oli 15-vuotiaana.”

Kun on puhe Michael Monroesta, on pakko puhua myös Andy McCoysta.

”Andylla oli tapana myydä sen jämät”, Michael muistelee samalla kun tuputtaa itse kasvispizzansa rippeitä anteliaaseen otaotaotaota-tyyliin.

”Nasse (Nasty Suicide) aina dokasi päivärahansa ja väijyi jämät muiden lautasilta. Sitten Andy keksi jossain Lapissa ryhtyä myymään Nasselle sen jämiä: se tilasi ensin jonkun ’niin kutsutun chateaubriandin’ ja sitten myi Nasselle jämät femmalla. Se oli Andya kaikista tyypillisimmillään.”

Karu tosiasia on se, että viidentoista vuoden erilläänolosta huolimatta Michael ja Andy eivät ole erotettavissa toisistaan. Heidän kohtalonsa ovat kietoutuneet toisiinsa – he muuttivat toistensa elämän, eikä sellaisesta suhteesta pääse koskaan lopullisesti irti. Väittävät he itse mitä hyvänsä, suuren yleisön silmissä he näyttävät aina yksinään hieman eksyneiltä.

”Me ollaan Andyn kanssa pahimpia ystäviä tai parhaita vihamiehiä. Mä näen sitä silloin tällöin, mutta ei meillä yhteistä duunia ole. Andy tuli käymään mun talossani vuosi sitten syksyllä. Ei siellä ole paljon kukaan muu käynyt, koska ei kukaan jaksa lähteä ajamaan sinne. Alun perin meidän piti tehdä musiikkia yhdessä The Real McCoy -elokuvaan, muun muassa tuolle mun levylle päätyneen version Self Destruction Bluesista. Andy oli yhtä eloisa kuin aina ennenkin, mutta sitten se katosi jonnekin viikoksi juuri kun piti mennä studioon. Mä ajattelin, että tämä on sitä samaa paskaa taas, joten mä päätin tehdä sen itse.”

”Mä olin valmis tekemään musiikkia ihan avoimella mielellä, mutta Andylla on aina Hanoi mielessä. Mä sanoin sille, että fiksaa noi hampaat ennen kuin edes alat puhumaan asiasta. Mutta ei mulla ole vihaa tai katkeruutta sitä kohtaan. Jos me oltaisiin joka päivä tekemisissä, se olisi ehkä eri juttu. Me ollaan kasvettu niin kauas toisistamme.”

Ulkopuolisen on helppo kuvitella Michaelin ikävöivän Hanoi-aikoja: voi nähdä hänet tuijottavan maalaistalonsa ikkunasta ulos alkusyksyn varsinaissuomalaiseen pimeyteen ja muistelevan nuoruuden ja menestyksen aikaa, jolloin kaikki oli mahdollista ja mahdollinen todennäköistä. Tämän Michael kuitenkin kiistää suorastaan aggressiivisesti:

”En missään nimessä! Se oli usein niin vittumaista aikaa! Mä en kaipaa menneisyyteen, koska siinä on paljon ikäviä juttuja. Mä en haluaisi enää olla se tyyppi mikä mä olin, koska silloin mä en tiennyt mistään mitään. Tavallaan mä toivoisin, että Hanoi olisi edelleen kasassa – mutta se ei merkitse sitä, että sen voisi nyt uudelleen pystyttää, sillä se olisi ihan eri juttu. Tyhmä kysymys! No, ei suinkaan. Mä olen pahoillani, mutta se on parasta mitä mä voin tähän vastata. Thank you very much, I am Michael Monroe.”

Silti Hanoin haamu ei jätä Michaelia rauhaan. Kuten Vietnam-veteraanit aina unissaan palaavat kosteanvehreään sotahelvettiinsä, Monroe usein elää Hanoi-aikojaan uudelleen yöaikaan. Eikä Hanoin hautaamista ainakaan auta jatkuvat reunion-huhut. Kysymykseen, pitävätkö Andyn puheet Hanoille esitetyistä miljoonatarjouksista paikkansa, Michael vastaa samalla tavalla kuin mihin hyvänsä Andyn lausuntoon liittyvään: nauramalla suu auki.

”Ei ainakaan kukaan ole ollut muhun yhteydessä”, hän sanoo toivuttuaan. ”Yli vuosi sitten Sam Yaffa yritti saada kaikkia kimppaan, lähetti kinuavia kirjeitä, mutta mä lähetin sille sellaisen vittuilevan kirjeen. Se suuttui siitä ihan täysin.”

Hanoi Rocks -kiertueelle olisi kysyntää kuitenkin olemassa ainakin Japanissa. Ehkä juuri japanilaisen kulttuurin homogeniaan tähtäävän luonteen vuoksi glamoröösit rocktähdet ovat aina olleet siellä kovassa huudossa. Erilaisissa univormuissa elämänsä viettäneille japanilaisille pitkä vaalea suomalainen värikkäissä vaatteissa on kuin toiselta planeetalta kotoisin.

”Mä olen digannut siitä kulttuurista aina. Mä en ole niin kuin muut rokkibändit: mussa on sellaista lämpöä, mistä ne diggaa siitä. Mä en ole elpynyt siitä maasta, vaikka mä en ole siellä vähään aikaan käynytkään. Mä olin siellä viimeksi Backyard Babiesin kanssa, vedettiin Fuji-vuoren juurella sellainen keikka, jota tuli kuulemaan 10 000 – 15 000 ihmistä. Siellä on vain ajat muuttunut niin paljon taloudellisesti, enää ne ei sirottele kultapölyä ruokansa päälle niin kuin joillain oli ennen takana. Japani on special mesta ja mä diggaan siitä. Tää tatuointi on Japanin inspiroima, geisha girl. Jossakin tv-ohjelmassa mun piti pitää pitkähihaista paitaa, ettei se näkyisi. Siellä tatuointi on yakuzan merkki. Silti mä laitoin päälle sellaisen pitsipaidan, että se näkyi silti.”

Michael Monroen sooloura on ollut loputtomalta tuntuva varaslähtöjen ja äkkipysähdysten jatkumo. Vaikka hänen ympärillään on pyörinyt viime vuosikymmenten rockin supertähtiä Axl Rosesta Aerosmithiin ja Steve Stevensistä Johnny Thundersiin, kaupallinen menestys on karttanut häntä. Suomeen muuton myötä suhteet vanhoihin kavereihin ovat löystyneet, vaikka Michael toisinaan heidän kanssaan puhelimessa jutteleekin – esimerkiksi Axlista hän ei ole kuullut mitään pariin vuoteen.

“Totta kai harmittaa, koska mun jutut on niin monta kertaa mennyt pieleen levy-yhtiöiden tai kusettajamanagerien vuoksi. Mulla ei ole homma koskaan toiminut niin kuin esimerkiksi Aerosmithillä: niillä on ympärillä oma FBI, joka pyörittää niiden juttuja ja suojelee niiden etuja. Mulla on ollut yhtä kidutusta koko homma. Kaiken maailman viheliäiset tyypit löytää tiensä mun elämääni. Mun mielestä 95 prosenttia managereista on täysin rikollisia. En mä kuitenkaan katkera ole, sillä mä olen aina tehnyt parhaani enkä kadu mitään.”

Uuden levyn ilmestyttyä Michael tekee kiertueen ainakin Suomessa, Englannissa ja Japanissa. Amerikan kiertue järjestyy siinä tapauksessa, jos uudelle levylle löytyy sopiva julkaisija. Kun soololevyjä on ilmestynyt harvoin, millä ihmeellä Michael tällä hetkellä elää? Myydäänkö vielä Hanoin levyjä maailmalla?

”Silloin tällöin tulee joku royalti siellä täältä, mutta vähäistä se on. Mullahan ei ole nimi kuin muutamassa Hanoi-biisissä, joten Andy saa sitä kautta enemmän rahaa. Mä elin työttömyyskorvauksella aika suuren osan siitä ajasta, kun mä kirjoitin tuota levyä. En mä oikeastaan vieläkään pysty elättämään itseäni.”

Yhdeksänkymmenluku ei muutenkaan ole ollut hyvää aikaa olla glamoröösi rocktähti. Kuten Michael toteaa, ”ei ole iisiä nykypäivässä, kun rock’n’roll on kadotettu kokonaan maailmasta”. Michael tuo mieleen ajan, jolloin rocktähti oli sekoitus sirkuspelleä ja romantiikan ajan runoilijaa. Teknon teepaitaiset studiomekaanikot ja “uskottavan rockin” (ikään kuin se ei olisi paradoksi) sottaiset jätkät ovat korvanneet edellisten vuosikymmenten riikinkukkopojat.

”Tekno saa mut hyppimään seinille”, hän sanoo eikä tarkoita sitä tapaa jolla ihmiset yleensä reiveissä seinille hyppivät. ”Mä en pysty käsittämään sitä ilmiötä. Jos mulla olisi skidi, joka kuuntelisi sellaista musaa... no, itse asiassa siksi mulla ei ole skidiä, koska mä en pystyisi estämään sitä kuuntelemasta sellaista musaa. Musta se on sietämätöntä musaa ja sitä ei pitäisi olla. Siinä on ärsykkeitä, jotka on epäterveellisiä sun mielelle. Mä uskon, että skidit ohjelmoidaan sillä musalla. Siinä on sellaisia taajuuksia ja komppeja, jotka ei ole hyväksi keholle.”

Vanhanaikaiseksi hän ei silti tunnustaudu. Eikä glam-rokkariksi: vuosimallin 1999 Michael Monroe on kuulemma “glam-trash-punk-funk-motherfucka”.

”Grungen aikaan mä vasta tunsin oloni nuoreksi, koska silloin rasvaiset ja nuhruisen näköiset narkkarit oli muotia. Nyt mä myös tunnen oloni nuoreksi, kun lökäpöksyt on muotia. Mä diggaan tuntea, että byysat on päällä – mä diggaan tuntea ne muualtakin kuin vyötäröstä. Mä nuorennun päivä päivältä: mulla on parempi fiilis, mä en sekoile paskan kanssa, mä voimistelen päivittäin ja pidän itseni kunnossa. Hanoin aikana mä en huolehtinut kunnosta ollenkaan, kun silloin näki muutenkin nälkää koko ajan.”

Michael ei liioittele. Ravintolan lempeässä iltavalossa hän kävisi huoletta alle kolmikymppisestä.

”Jotkut sanovat elämän hymyilevän heille, mulle se suorastaan nauraa vasten kasvoja. Mä olen tyytyväinen mikä mä olen nyt. Mä haluaisin olla se viisas possu, joka rakensi talonsa kivestä. On mulla vielä paikka tässä maailmassa. Aina on hyvä aika olla Michael Monroe. Se on muuten hyvä vika lause sun juttuusi: it’s always a good time to be Michael Monroe.”

Niinhän se on.

Lue myös Andyn haastattelu.

2 kommenttia

Tervahdus

5.9.2012 23:38

Mitä Citylle on oikein käynyt? Eka lehti kääntyy huonompaan suuntaan, sitten lehti siirtyy verkkoon jonka jälkeen julkaistaan ikivanhoja juttuja. Voi voi, ne oli hienoja vuosia ne kun City oli SE lehti jota lukea, jos halusi pysyä kaupunkien sykkeessä vaivatta mukana. Toivottavasti paranee :)

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

City

6.9.2012 09:36

@Tervahdus,

Ei hätää, paperilehti ilmestyy jälleen tänään jakelutelineisiin.

Verkossa julkaistaan uusien juttujen lisäksi myös arkistojen helmiä. Uusimmat jutut löytyvät City.fi:n etusivulta.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi