Joo, hän todellakin on nainen.
On hämmästyttävää kuinka oleelliseksi pointiksi mediassa nousee aina se, että nainen tekee rokkia. Ilmeisesti kyseessä on edelleen niin harvinainen luonnonilmiö näillä lakeuksilla, että moista täytyy alituiseen taivastella. Kun vielä kaksi nuorta naista nousee esiin suurin piirtein samoihin aikoihin, niin on mahdotonta kirjoittaa yhtään lehtijuttua tai tv-haastattelua, jossa ei päätöikseen vedeltäisi yhtäsuurikuin-merkkejä Jonna Tervomaan, Alanis Morrisetten ja Maija Vilkkumaan välille. Siinä on sitten siististi nipussa koko “ilmiö”.
Tämä ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin, että kaikista maailman ammateista rock-muusikkona on naisten tasa-arvo toteutunut huonoiten. Tai ainakin on pirun epäreilua ensin keskittyä siihen mahdottoman huikeaan tosiasiaan, että joku voi todella olla nuori, naispuolinen rock-artisti ja vasta sitten puhua musiikista. Väistämättä kehutkin tuntuvat sen jälkeen hieman patriarkaalisilta. Vähän kuin urheilussa, jossa naiset pistetään keskenänsä pelaamaan ringetteä harjoitushalliin ja kevään viimeisessä Urheiluruudussa hymistellään, että on se söpöä kun naisetkin vähän niinkuin pelaavat lätkää.
Ainakaan Maija Vilkkumaan (eikä myöskään Tervomaan) suhteen tällaiseen ylenkatseeseen ei ole mitään syytä. Koska rock ei ole voimalaji, niin heidän tuotoksensa eivät häpeä yhtään miespuolisten kolleegoiden tekemisten rinnalla, joten tasa-arvoon perustuvat asteikot voidaan unohtaa ja mennä ihan tasaiselle kattoon.
Okei, rehellisyyden nimissä todettakoon, että korkea odotusarvo Maija Vilkkumaan debyytille johtuu varmasti myös debyytti soolosinglestä “Satumaa-tango”, joka on ollut kesän parasta suomalaista poppia. Ja onhan se virkistävää kuulla raikkaita naisartisteja kaikkien ahdistuneitten miespoppareiden jälkeen.
Hellyyttävällä tavalla Vilkkumaa on kertonut kuinka hänen matkansa pop-tähdeksi alkoi osallistumalla teinityttönä Dingo-hysteriaan. Eipä ihme, että “Pitkä ihana leikki” sisältää paljon biisejä, jotka nojaavat vahvasti Dingon traditioon. Tarjolla on vahvaa dramatiikan tajua, tarttuvaa kertosäettä ja hieman iskelmäänkin nojaavaa notkeutta biisien rakenteissa. Hyvä näin.
Miellyttävää kyllä, sanoituksissa ei sentään olla eksytty Dingon metaforisiin labyrintteihin, vaan Vilkkumaan teksteissä on tolkkua ja napakkuutta. Lisäksi pisteet siitä, että teemat ja kertojanäänet vaihtelevat läpi albumin, eikä lyriikoissa juututa pelkkään ihmissuhteen tarkasteluun omasta navan kiehtovasta näkökulmasta käsin, kuten liian usein muussa suomalaisessa keskitien popissa.
Sillä varsin keskitietä Maija Vilkkumaa kulkee. Vaikka ääni on voimakas ja soundi särmikäs, niin melkeinen jokainen biisi kelpaa minkä tahansa radioaseman soittolistalle. Suurimman osan “Pitkä ihana leikki” onnistuu tasapainoilemaan tässä suhteessa menestyksellisesti, mutta loppupäähän mahtuu muutama notkahdus. “Timantti”- ja “Salaa”-kappaleet lipsahtavat jonninjoutaviksi lallatuksiksi, eikä “Vähän ennen”-biisin moderni tanssipohja matsaa muun albumin materiaaliin. Se vaan kuulostaa hieman kiusalliselta, muuten hyvin tuotetun albumin keskellä.
Lopussa kuitenkin taas tuntuu hyvältä, kun Vilkkumaa toteaa, että “sä huudat baarissa hei mä elän unelmaa / sä voit juoda keskikaljaa Suosikin laskuun”. Itseironia ei perinteisesti ole ollut mikään keskimääräisen suomalaisen rockmuusikon tour de force, joten on nastaa, että joku pystyy siihenkin.
