Rehellisyys perii maan, tässä tapauksessa ehkä vielä myös ulkomaan. HIM-yhtyeen Ville Valo on osoittautunut poikkeukselliseksi rock-tähdeksi, vaikka onkin pyrkinyt päinvastaiseen: rocktähden arkkityypiksi. Tatuoinnit, jatkuvasti palava tupakka ja synkkä poseeraus nahkahousuissa ovat kaikki oleellisia osia täydelliselle omistautumiselle tähdeksi tulemiselle.
Valo onkin nykyajan Jim Morrison, mutta ilman aitoa taiteilijan tuskaa ja märehtimistä, mikä on tietenkin pelkästään positiivista. Hänelle itsetuhoviettikin lienee pelkästään julkisuuskuva-kysymys. Todellisuudessa Valo on lukenut rock-elämänkertansa tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen oman terveytensä päälle.
Yltiöpäinen rocktähteyden mystifiointi ja siihen liittyvä romantiikka on koko HIM-projektin voima, se mistä Valon kokonaisvaltainen näkemys lähtee. Tuo romantiikka voi olla rationaalista maailmankuvaa edustavien pop-kuluttajien mielestä naurettavaa, mutta se toimii. Tai ainakin pop-musiikin ydinkohderyhmän, teini-ikäisten, parissa se toimii.
Suomessahan kansallinen perinne suosii “rehellisiä” ja “maanläheisiä” pop-tähtiä, mistä varmaan johtuu myös pitkälle se miksi he eivät ole kiinnostaneet missään muualla ketään pätkääkään. Vai voiko joku kuvitella Martti Syrjän vastaanottamaan palkintopyttyä MTV Music Video Awardseihin? Ville Valo taas näyttää siltä, että hän on syntynyt kyseistä hetkeä varten.
Tällä hetkellä näyttää, että tuo hetki on lähempänä kuin kellään suomalaisella koskaan, vaikka onkin vielä kaukana. Saksan top teniin juuttuneen singlen “Join Me in Death” vastaanotto viittaa siihen, että HIMin uusi albumi “Razorblade Romance” tulee menemään teutonien maassa suoraan listojen kärkipäähän. Se ei ole sattumaa, HIM ja Valo eivät ole vain tuotteita; ne ovat hyviä ja toimivia tuotteita.
Ainakin Saksaan. Nimittäin HIMin vahvasti goottilaiseen rock-käsitykseen nojaava kitaravallien ja mahtipontisten kertosäkeiden siivittämä rakkauden ja kuoleman toisiinsa sotkeutuva kaipuu, ei varmaan kolise englanninkielisessä Euroopassa. Mutta muualla teinien ikiaikainen kaipuu romanttisiin sankareihin on niin kyltymätön, että Valon paksu patetia osuu ja uppoaa varmasti.
Eikä HIM-yhtyeen soundi häpeä ollenkaan genren muiden edustajien rinnalla. Muinaiset Sisters of Mercyt ja kumppanit ovat saaneet voimakkaan perinteenjatkajan, jonka biisit eivät ole kovin persoonallisia, mutta ne toimivat. Yhtyeen itsensä “lovemetalliksi” luonnehtima soundi on kylläinen ja jylhän mahtipontinen, vaikka se albumin mittaisena annoksena alkaakin puuduttaa.
Se onkin ehkä Valon suurin ongelma tulevaisuudessa. HIM on niin pedantisti tehty konsepti, että peruskuvion toistaminen biisistä ja albumista toiseen voi olla hankalaa tehdä kiinnostavasti. Lisäksi gootti-henkinen traaginen tähteys toimii paremmin nuorempana, vanhenevat diivat ovat tällä saralla yleensä pikemminkin tragikoomisia.
Mutta ehkäpä pitkäkestoisuus ei olekaan osa Ville Valon masterplania. Ehkä idea onkin käyttää tilaisuus hyväkseen kybällä ja lopettaa rocktähteys ajoissa. En kuitenkaan usko, että tämä tapahtuu kuolemalla rocktähtien virallisen kuoliniän kohdalla 27-vuotiaana, vaan pikemminkin ymmärtämällä itse milloin kannattaa siirtyä sivuun.
Toivon vilpittömästi, että eläkerahat olisivat silloin jo kasassa. Tällä hetkellä se ei näytä täysin mahdottomalta.
