Red Hot Chili Peppers

Pienet isomunaiset miehet

City-lehden toimittaja lensi Los Angelesiin tapaamaan Red Hot Chili Peppersiä. Selvisi, että bändin jäsenet ovat pieniä miehiä, joilla on isot penikset ja poliittinen sanoma: Olisi mukavaa, jos kaikki olisivat ystäviä.

Los Angeles, Kalifornia. 6. toukokuuta 2002, klo 11.30.

Ei sisään ilman kunnollisia jalkineita.

Tuijotan Santa Monicassa sijaitsevan luksushotellin ovessa seisovaa tekstiä. Olen lentänyt toiselle puolen maailmaa tavatakseni Anthony Kiedisin ja Chad Smithin ja nyt olen joutua käännytetyksi pois. Jaloissani olevia sandaaleja voi tuskin kutsua jalkineiksi, saati kunnollisiksi sellaisiksi.

Mutta punapukuinen portieeri avaa oven ja kumartaa syvään. Tähän mennessä kaikki hyvin.

”Sorry dear, I can’t hear a word you say”, naukuu respan täti. ”Siis ketä sinä olet tullut tapaamaan?”

Loputtoman selvittelyn jälkeen minut ohjataan hotellin ylimpään kerrokseen. Siellä sijaitsevassa huoneistoissa RHCP järjestää tänään haastattelutilaisuudet eurooppalaisille lehdille.

Käytävässä törmään pitkään, tärkeän näköiseen herraan, joka pysäyttää minut välittömästi.

”Huoneessa ei ole juuri nyt tilaa. Jos olet tulossa kuuntelemaan levyä, tule uudestaan kello 13.”

Kyyhötän sohvan nurkassa. Huone on täynnä pitkätukkaisia rocktoimittajia, jotka tupakoivat, juovat kahvia ja onnistuvat näyttämään samanaikaisesti sekä asiantuntevilta että viileän pitkästyneiltä. Kukaan ei kysele, kuka olen, tai kerro, mitä täällä pitäisi tehdä.

Viimein joku onnistuu saamaan By The Way -albumin soimaan. Järjettömän kokoiset kaiuttimet näyttävät naurettavilta kattokruunujen ja tammipöytien seassa, ja nyt niistä tulvii jotain, mitä on kovin vaikea ymmärtää.

”Eläkeläiset”, ehdin kirjoittaa muistilehtiööni ennen kuin tajuan, että kyse on skasta, ei humpasta. En kuvittele olevani musiikkitoimittaja, mutta teen parhaani sulautuakseni joukkoon. Tuijottelen keskittyneesti katonrajaa, raapustan lehtiööni asiantuntevia huomautuksia RHCP:n uudesta musiikillisesta linjasta (”joululaulu”, ”sopisi Disney-elokuvan loppukohtaukseen”, ”kuoroja”, ”helvetillisen hempeää”, ”kasaria”, ”Clifters”) ja kiitän luojaani siitä, etteivät vierustoverini ymmärrä suomea.

Levy on kuultu. Oikealla puolellani istuva toimittaja on nukahtanut joululauluksi nimeämäni kappaleen tienoilla, eikä loppujoukkokaan näytä kovin tuoreelta.

Kuluttaakseni aikaa marssin joukon sekavimmalta vaikuttavan tapauksen luo. Kaverilla on taaksepäin suittu likainen tukka, räjähtäneet maastohousut ja risaiset Converset. Oikean kumitossun kärkeen on kirjoitettu tussilla ROCK, vasempaan ROLL. Käy ilmi, että hän on Ranskan suurimman musiikkilehden toimittaja.

Tuleva haastattelu ei voisi häntä juuri vähempää kiinnostaa.

Sen sijaan mies elämöi Hämähäkkimies-elokuvasta ja manaa kaikki supertähdet alimpaan helvettiin: ”Kaikki on niin hankalaa. Ihan samanlaista oli No Doubtin kanssa. Pitää vain odottaa ja odottaa, eikä täällä saa edes ruokaa.”

Hotellihuoneessa ei enää soi humppa saati joululaulut. Siellä tuijotetaan urheilua jättiläismäiseltä tv-ruudulta. Istun sohvalla ja yritän tajuta jotain televisiossa käytävästä ottelusta. Vieressäni hihkuu Chad Smith, Red Hot Chili Peppersin rumpali.

”Oh shit, oh man...”, Smith manaa viskoen pähkinöitä suuhunsa kiihtyvällä vauhdilla.

En ymmärrä, miksi Smith istuu vieressäni huutamassa tv-ruudulle, kun bändille on varattu omatkin oleskelutilat usean sadan neliön huoneistosta. Farkuissaan ja lippiksessään mies näyttää keski-ikäistyvältä perusjätkältä, joka viettää päivänsä sohvalla röhnöttäen ja urheilua katsellen.

Joku kannetaan pois koripallokentältä ja Smith alkaa käydä ylikierroksilla. Yritän ynähdellä jotain tilanteeseen sopivaa, mutta se on hankalaa. Huoneessa on kahden hengen urheilukatsomomme lisäksi enää muutama seinänvieriä pitkin luimisteleva journalisti.

Suhteettoman pitkältä tuntuvan ajanjakson jälkeen Herra Tärkeä viimein saapuu ja vie Smithin mukanaan. Me toimittajat jäämme katsomaan poliisi-tv:tä.

Chad Smith saapuu huoneeseen. Hän heittäyttyy sohvalle ja nappaa kouraansa parin litran vesipullon, jota halailee koko loppuhaastattelun ajan.

Pitkätukkainen rocktoimittaja aloittaa kysymällä, minkä vuoksi uusi albumi kuulostaa niin paljon kevyemmältä kuin aiemmat.

”No, tuo on sinun näkemyksesi. Olemme nyt tässä pisteessä elämäämme ja tältä meistä tuntuu”, Smith toteaa eikä vaikuta ilahtuneelta.

”Tämä on kaunis levy, jolla on paljon tunteita. Ja oli se mitä tahansa, se on silti Red Hot Chili Peppersiä. Bändissämme on neljä erityislaatuista yksilöä, ja meidän neljän välillä on erityinen kemia, varsinkin nyt Johnin palattua. Aiemmin emme ehkä osanneet arvostaa häntä tarpeeksi. Nyt ymmärrämme, että meidät neljä on tarkoitettu olemaan yhdessä tässä maailmankaikkeudessa ja tekemään tätä erityistä musiikkia. Meillä on sanaton musiikillinen yhteisymmärrys”, Smith hehkuttaa ja siirtää kysymysvuoron minulle.

Kysyn Smithiltä, ovatko bändin jäsenet kenties tulossa vanhoiksi, kun musiikki on alkanut kuulostaa tältä. Big mistake.

”Me olemme ehkä vanhoja, mutta emme missään tapauksessa tylsiä”, Smith protestoi.

”Jokainen levy on kuva siitä, missä olemme sillä hetkellä elämässämme. Me voisimme olla täysin sekaisin ja hulluja, ja silloin musiikissamme olisi varmasti enemmän kaaosta. Me olemme nyt aika hyvässä tilassa, kaikki ovat onnellisia ja terveitä ja arvostavat elämää. En usko, että sillä on iän kanssa mitään tekemistä”, Smith vaahtoaa.

”Ja kyllä me edelleen aiomme rokata kuin hullut”, hän jatkaa uhoamista.

”Me vain teemme niin hyviä kappaleita kuin osaamme, ja jos muutkin pitävät niistä, olemme onnekkaita.”

Tässä ei ole mitään järkeä. Olen lentänyt kymmenen tuhannen kilometrin päästä kuulemaan maailman suurimman rockbändin rumpalin suusta lausunnon, jonka kaltaisen olisin voinut saada keneltä tahansa suomalaiselta urheilijalta.

Päätän hyväksyä roolini ulkomusiikillisena toimittajana, joka kyselee ihan mitä sattuu. Kysynkin, jaksaako bändi enää viettää vapaa-aikaansa yhdessä vai onko musiikin tekeminen muuttunut päivätyöksi.

”Okei, minä olen TOSI VANHA, uskotaan. Voisin olla isäsi!” Smith riemastuu.

”No niin, me emme ole enää 26-vuotiaita, me emme enää hengaa klubeilla, ryyppää ja pokaa mimmejä niin kuin ennen. Meillä on kaikilla perheemme. Vietän mieluummin aikaa lasteni kanssa kuin hengaan Viper Roomissa maanantai-iltana. Minä rakastan näitä kavereita, mutta ei minun tarvitse roikkua heidän seuranaan joogatunneilla tunteakseni yhteyttä heihin. Ja, no... he ovat ihan kivoja kavereita ja kaikkea, mutta... he ovat kuitenkin hyvin lyhyitä. Erittäin lyhyitä ja pieniä miehiä. Vaikka onhan heillä toki isot penikset.”

”En kai minä nolostuttanut sinua tuolla penisjutulla?” Smith jatkaa. ”Vai nolostuitko siitä lyhyysjutusta?”

Henkevä keskustelu katkeaa levy-yhtiön edustajan saapuessa paikalle. Hän ilmoittaa aikaa olevan jäljellä enää viisi minuuttia, ja Smith päättää ryhtyä tositoimiin saattaakseen minut ja pitkätukkaisen rocktoimittajan yhteen.

”Onko sinulla poikaystävää? Oletteko te kaksi yhdessä? Tahtoisitteko te ehkä olla yhdessä?”, Smith pommittaa ja tekee selväksi, että haastattelujen jälkeen voimme hänen luvallaan jäädä huoneistoon tekemään mitä tahdomme.

Herra Smithin huumorintaju on hulvaton. Koko haastattelun ajan hän on potkinut minua jalkaan aina, kun joku on kehunut uutta levyä (”No niin, kuulitko, se rokkaa!”).

Viimeisillä voimillani pyydän pienen referaatin siitä, mitä tapahtui RHCP:n käydessä viimeksi Suomessa. Tuolloin bändi esiintyi Pelle Miljoonan kanssa Lepakon hautajaisissa.

Smith tinkii tiukkailmeiseltä levy-yhtiön edustajalta puoli minuuttia lisäaikaa perustellen pyyntönsä sillä, että on kiusannut minua koko haastattelun ajan.

”Tunsin yhden kaverin, joka pitää Helsingissä musiikkiliikettä. Hän kertoi tuosta tilaisuudesta ja sanoi, että olisi hienoa jos pääsisimme paikalle. Se oli todella hauskaa. Esitimme erittäin huonon version jostain reggae-kappaleesta, ja John hermostui ja käveli ulos lavalta. Anthony ei ollut paikalla. Luulen, että hän oli häipynyt jonnekin Saksasta tuotetun tyttöystäväni kanssa.”

”Voiko tämän viedä?”

Nyökkään, ja pieni tumma mies kiikuttaa tuhkakuppina toimineen mukin pois näköpiiristä. Vasta miehen parkkeeratessa itsensä vieressäni olevalle tuolille tajuan, että kyseessä on Anthony Kiedis.

Kiedis on todella lyhyt ja hämmästyttävän siro. Hän on pukeutunut harmaisiin suoriin housuihin, mustaan farkkutakkiin ja T-paitaan. Valkoiset lenkkitossut hohtavat uutuuttaan.

”Aivoille tapahtuu jotain outoa, kun puhuu koko päivän itsestään - se alkaa muuttua myrkyksi. Mutta yritän piristyä vielä tämän haastattelun ajaksi. Se on minun työni”, Kiedis huokaa, mutta ei näytä erityisen uupuneelta.

Pitkätukkainen rocktoimittaja keskustelee hetken Kiedisin laulutaidosta ja sen kehittymisestä. Toimittaja kehuu, Kiedis vähättelee ja kiittelee. Musiikki- ja urheilujournalismilla tuntuu olevan enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroja.

Tiedustelen Kiedisiltä, minkä vuoksi bändi päätti tehdä osan nauhoituksista Sunset Boulevardilla sijaitsevassa Chateau Marmont -hotellissa. Laulaja tuijottaa minua kuin vähä-älyistä, ja saan kuulla pitkän luennon siitä, millaisella tekniikalla levyjä nykyisin tehdään.

”Olisimme voineet valita minkä paikan vain, mutta valitsimme sen. John on asunut siellä vuoden verran, ja minä asuin siellä kolme vuotta sitten. Siinä paikassa on hyvä energia, siellä hengaa mielenkiintoisia ihmisiä, se on keskellä Hollywoodia ja sieltä saa hyviä ranskalaisia”, Kiedis summaa ja kertoo nauhoittaneensa lauluosuuksiaan hotellihuoneiston makuuhuoneessa.

”Koristelin huoneen leffajulisteilla ja Andy Warholin taululla.”

Olen kuullut Kiedisin olevan hankala, suorastaan vittumainen haastateltava. Nyt hän kuitenkin vaikuttaa tyyneltä ja seesteiseltä. Ei tuota hankaluuksia uskoa hänen raitistuneen. Sylissään laulaja puristaa samanlaista vesipulloa kuin Smith, ja pöydällä odottaa kuppi teetä sekä luomuperunalastuja. Kemikaalien tilalle onkin ilmeisesti astunut yltiöpäinen spirituaalisuus.

”Itkin, kun kuuntelin Universally Speaking -kappaletta”, Kiedis tilittää.

”Se muistuttaa minua siitä täydellisestä tunteesta, kun on kosketuksissa rakkauden ja maailmankaikkeuden kanssa ja tajuaa, että kaikki tulee menemään hyvin, koska kaikki on juuri kuten pitääkin. Levyllä on myös toinen kappale, Venice Queen, joka saa minut itkemään. Se kertoo viime vuonna kuolleesta ystävästämme. Kirjoittaessani sanoja tunsin olevani yhteydessä hänen sieluunsa.”

Kiedisillä on sanansa sanottavana myös maailmanpolitiikasta. Viesti on kätketty Cabrole-nimiseen kappaleeseen.

”Kappale kertoo koviksesta, joka hengaa puistossa ja pelottelee muita, mutta samalla se kertoo siitä, kuinka USA toimii globaalilla tasolla juuri samoin. Minusta USA on kaikkien aikojen hienoin maa, mutta sen politiikka on välillä aika rumaa ja isottelevaa. Cabrole kertoo siitä, kuinka mukavaa olisi, jos tuollaista ei tarvitsisi pelätä vaan kaikki olisivat ystäviä ja juhlisivat yhdessä.”

Kiedisin partaveitsenterävä poliittinen analyysi vetää sanattomaksi. Mies tähdentää vielä sitä, että yhteiskunnallisuus on aina ollut osa yhtyeen musiikkia, vaikka muutakin on yritetty.

”Kun kirjoitin kappaleita Blood Sugar Sex Magikille, tuottajamme kysyi enkö voisi vain kirjoittaa biisiä autoista ja tytöistä. No, minä yritin parhaani ja tein itsestäni täydellisen idiootin kirjoittaessani kappaleen nimeltä The Greeting Song. Jos yrittää pakottaa itsensä johonkin, lopputulos on huono.”

Kiedis on uppoutunut muistelemaan Helsinkiä.

”Siellä oli pimeää. Kävimme levyostoksilla ja kävelimme ympäriinsä puistoissa, ja ulkona oli pirun kylmä. Todella kylmää ja pimeää. Ja todella outoa ruokaa.”

On riemastuttavaa kuulla, että Suomi on tehnyt bändiin vaikutuksen. Onneksi Kiedis muistaa vielä jotain.

”Tutustuimme todella kivoihin tyttöihin. He hengasivat koko ajan hotellin ulkopuolella odottamassa meitä, ja lopulta me ystävystyimme. Tilanne oli sikäli outo, että tyttöjä oli vain kaksi, yleensä heitä on paljon enemmän. Nämä olivat vielä todella nuoria, lukioikäisiä. Ja mielenkiintoisesti pukeutuneita - he näyttivät ihan pieniltä punkkareilta”, Kiedis innostuu.

Rocktoimittajat tuijottavat minua vihaisesti. Nyt ei pitäisi puhua suomalaisista pikkutytöistä vaan siitä, aikooko bändi ottaa viulut ja kuorot mukaan kiertueelle. Pyydän Kiedisiä kuitenkin vielä kertomaan hurjimmista fanikokemuksistaan.

”Paljon outoja asioita on tapahtunut. Näen todella paljon näitä RHCP-tatuointeja”, Kiedis toteaa esitellen oikeaan ranteeseensa tatuoitua symbolia. Miehen ranne on kovin kapea.

”Kerran eräs tyttö oli tatuoinut minun nimeni jalkoväliinsä, ja hän halusi välttämättä esitellä tatuoinnin minulle”, Kiedis kertoo.

Huomaan hymisteleväni jotain no-senhän-kyllä-ymmärtää -tyyppistä. Tajuan yhtäkkiä istuvani noin kymmenen sentin päässä miehestä, josta miljoonat naiset näkevät päiväunia.

”Yhdessä vaiheessa pihallani asui ihmisiä, ja siitä hermostuin todella. Naapurini ja poliisi joutuivat häätämään heidät pois”, Kiedis kertoo tapittaen minua ruskeilla silmillään.

Viimein portugalilaistoimittaja näkee parhaaksi puuttua tilanteeseen. Hän palauttaa keskustelun raiteilleen tiedustellen huolestuneena, onko RHCP nykyisin enemmän rock- kuin funkbändi.

”Funk on edelleen meissä ja se on osa meitä, se ei vain ole niin dominoivassa osassa tällä levyllä. Mutta seuraava albumi voi olla jälleen puolihullua funkia”, Kiedis lohduttaa.

”Me voimme soittaa mitä vain, meillä ei ole rajoja.”

Aika on loppu, haastattelu päättyy. Portugalilainen pyytää Kiedisiltä nimikirjoituksen, minä en.

Eihän tässä sentään ihan amatöörejä olla.

Red Hot Chili Peppersin albumi ”By The Way” ilmestyy 8. heinäkuuta 2002. RHCP esiintyy Roskilden festivaaleilla 28. kesäkuuta 2002.

6 kommenttia

kapron

13.5.2005 15:22

Eikö se ole gabron eikä Gabrole!!

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

ChiLi2005

28.5.2005 03:59

Vittu tollasii idiootteja ketkä ei ymmärrä bändistä mitään laitetaan tekee juttuu, buu...

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

fjdhmn098

5.3.2006 20:30

prkle, sen kappaleen nimi on cabron.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

jeeah

26.3.2006 21:21

ne ois varmasti saanut ammattimaisemman musiikkitoimittajan tekemään tuota haastattelua. GABROLE!!! Ei helvetti.. Ja virhe toistui vielä monta kertaa..

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

jacopastorius

6.6.2006 12:49

Hei,täähän oli hyvä "haastattelu".Enemmän tälläisiä höpöhöpöjournalismin taidonnäytteitä. Vai on Anthony Kiedes lyhyt...Tulin hyvälle tuulelle.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

pilkunn******t

4.11.2006 11:27

tartteeko sitä haastatteluja aina niin vakavasti tehä. kysellä samat jutut mitkä voi lukea kymmenistä muista artikkeleista.onko ihme jos ei bändi jaksa jauhaa samaa paskaa toimittajille...

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi