Ihan hakematta ei tule mieleen kovin montaa onnistunutta cover-versiota.
Yleensä parhaat uudet versiot syntyvät silloin kun alkuperäistä ei ole edes kuullut. Harvoin silloinkaan ne ovat oikeasti parempia kuin aluperäiset, poikkeuksina ehkä Jimi Hendrixin “All Along The Watchtower” (alunperin Bob Dylan vinkuma) ja “Nothing Compares To U” (omaa sukua Princen kuivakka funkballaadi).
Musiikki ei ole matematiikkaa, eikä insinöörien hommaa. Nimittäin pelkällä rationaalisella maailmankuvalla, taskulaskimella ja tulospalkalla varustettu levypomo voisi hyvinkin kuvitella, että varmaan hittiin on olemassa varma yhtälö. Otetaan mahdollisimman kiinnostava artisti ja valitaan hänelle sopivan tuttuja, erittäin hyviä biisejä. Lopuksi toteutetaan koko proggis niin, että pannaan artisti tekemään biisit uusien “kiinnostavien” nimien kanssa. Saadaan vähän särmää. “Epäonnistuminen on mahdotonta”, ajattelee levypomo ja kuulee jo korvissaan kun levykaupan ovipumppu laulaa hoosiannaa.
Tämä on tietysti täyttä tuubaa. Siitä huolimatta joku on saanut idean Tom Jonesin levystä, jossa hän laulaa kaiken maailman klassikoita apunaan nuoria trendinimiä ja muutama ajan patinoima stara vielä mausteena, ettei ihan ikärasismista syytettäisi. “Reload” on projektin nimi ja voin luvata, että se kuulostaa paljon paremmalta kuin se oikeasti on.
Tom Joneshan on hieno hahmo. Tuo kokolattiamaton peittämä Walesin tiikeri, jonka korkea mutta maskuliininen ääni on aiheuttanut estrogeenin läikähdyksiä jo yli kolmekymmentä vuotta on pystynyt seksisymboliksi vanhenemaan harvinaisen tyylikkäästi. Musiikilla ei pitkään aikaan ole tämän kanssa ollut hirveästi tekemistä; karisma on kantanut.
Eikä mitään vikaa ole biiseissäkään. Talkin Headsien “Burning Down the House”, Iggy Popin “Lust for Life”, Portisheadin “All Mine” ja Fine Young Cannibalsien “She Drives Me Crazy” ovat mukana, vain muutamia mainitaksemme. Yhteensä mukaan “Reload”-albumille on mahdutettu 17 enemmän tai vähemmän hienoa pop-sävellystä.
Sitten tarvitaan vielä yhteistyökumppaneita Tompan messiin. Cardigans, Stereophonics, Manicsien James Dean Bradfield, Natalie Imbruglia, Divine Comedy, Pretenders, Van Morrison ja kumppanit ovat varmaan olleet ihan innoissaan päästessään päästelemään legendan kanssa studiossa. Saati sitten Tom Jonesin itseoikeutettu manttelinperijä popin kukkopoikana eli Robbie Williams.
Mutta mutta. Lopputulos on ensisijaisesti vaivauttava, parhaimmillaankin keskinkertainen ja eliniältään hyvin kertakäyttöinen. Biiseistä ei olla saatu mitään ihmeellistä irti, yhteistyökumppanit eivät oikein sovi yhteen Jonesin kanssa ja ensimmäisen innostuksen haihduttua kyseessä on valtava pettymys. Ainoastaan Catatonian Cerysin kanssa Tomppa tuntuu pääsevän samalle aaltopituudelle ja Portishead on tehnyt hienot taustat “Motherless Child”-traditionaaliin.
Tälläkään kertaa kokonaisuus ei ollut osiensa summa, vaan paljon vähemmän.
