Aikanaan Jamiroquain nousemiseen pop-musiikin eturiviin riitti tanssimusiikin liepeillä kiehunut acid jazz-buumi, erehdyttävästi Stevie Wonderilta kuulostava lauluääni ja omituinen maku päähineiden suhteen.
Takana oli kuitenkin enemmän paukkuja kuin olisi voinut ensikädeltä uskoa. Ensilevy ”Emergency on Planet Earth” toimi groovyllä meiningillä ja kivoilla biiseillä. Kakkosella Jay Kayn ja kumppaneiden ote hieman lipsui, mutta kolmosella ”Travelling Without Moving” iskettiin tuplajättipottiin. Lukuisia hittejä poikinut albumi teki hieman yllättäen Jamiroquaista maailmanlaajuisen tähden.
Letkeää ja bailattavaa funk-poppia oli maailma toki jo hieman kaivannutkin. Kaiken tyhjäpäisen tanssihölkän ja ahdistuneen kitaran nirhauksen keskellä Jamiroquain viileän rento hillunta oli persoonallista ja piristävää. Biisithän nyt eivät ihan mahtavia teoksia olleet ja meininki oli muutenkin lipsunut vähemmän rosoiseksi, mutta sitä paremmin ”Travelling Without Movingilla” Jay Kayn charmi toimi kuivan chardonnayn kanssa.
En väitä, että kyseessä olisi mitenkään tyypillinen tarina, mutta ilmeisesti juuri menestysreseptin löytäminen on tehnyt Jamiroquain musiikille pelkkää huonoa. Uusi ”Synkronized”-albumi on teknisesti kelpo suoritus, josta puuttuu kaikki mahdollinen oivallus. Vaikka kyseinen funk-soul-brother ei tunnu keksineen oikein biisin tynkääkään, niin albumi on täytetty ihan pokalla kaikenkarvaisella jammaillulla.
”Synkronized”-albumin sisältää sen verran paljon mitäänsanomatonta ja pitkäpiimäistä funk-juubaa, että yleensä näin täydelliseen itsekriitikin menetykseen on pop-musiikissa tarvittu ainakin paha huume-addiktio. Jamiroquaille on ilmeisesti vain riittänyt tarpeeksi menestystä ja sitä mukaa kusen nouseminen hassuun hattuun on ollut väistämätöntä.
Joku Porin Jazzien veteraanikävijä osaa varmaan arvostaa ammattitaitosta soittotaitoa ja kompin eleetöntä hallintaa, mutta totaalisen hengettömyyden keskellä se ei juuri lohduta. Leffa-soundtrackille viime kesänä tuotettu kevyt välipala ”Deeper Underground”, joka on tungettu bonuksena mukaan, tuntuu tässä seurassa hyvin virkistävältä. Lähinnä siksi, että se on sellainen harvinaisuus, jonka yhteydessä voi punastumatta käyttää käsitettä ”biisi”.
Liiallinen hyvä olo vaikuttaa myös ulkomusiikillisesti. Jamiroquai alkaa tuntua muutenkin aika falskilta pojalta. Ensimmäisellä albumilla ”Emergency on Planet Earth” tungettiin silmät ja suut täyteen puolivillaista maailmanparannusta tyyliin ”miksei tää jengi tajuu, että sodat ovat niinku tosi tyhmiä ja ympäristön tuhoaminen on eri lyhytnäköistä puuhaa, hei?”. Uudellakin albumilla soi taas aborgiinien digeridoo ja pelkän bailaamisen ohessa muistetaan vaatia rauhaa maailmaan. Samalla kuitenkin myös muistetaan kansiteksteissä toivottaa Ferrarille onnea Formula ykkösiin ja kiittää Tommy Hilfigeriä tosi makeista kledjuista. Kuvaan kuuluu, että Jay Kayn oma lempiharrastus on italialaisten urheiluautojen keräily.
Ilmeisesti harrastuksiin kulunut liikaa aikaa.
