Yllättävää kyllä, nämähän ovat kaikki tuttuja biisejä.
Hassisen Koneen kappaleet ovat vaivihkaa painuneet osaksi kansallista alitajuntaa. Sinne Olavi Virta-maastoon, joka kaikuu radioaalloilla, kolmikymppisten kotibileissä ja missä sattuukin. Ei näitä kappaleita edes tajua kuulleensa niin paljon, ennen kuin niitä varta vasten pysähtyy kuuntelemaan. Uskokaa hyviksenne, “Rappiolla” on vain yksi biisi, eikä edes kovin edustavaa yhtyeen kannalta. Ismo Alanko on osa kansallinen pop-instituutio, mutta Hassisen Kone on nimenä jäänyt jotenkin syyttä suotta yhden hitin muistoksi.
Ismo Alangon taival Suomi-popin eturintamassa on niin pitkä ja omaleimainen, että eräillä vähän vanhemmillakin menee sekaisin, missä esimerkiksi Hassisen Kone loppuu ja Sielun Veljet alkaa. Hassisen Koneen kolme albumia, jotka levytettiin noin puolentoista vuoden aikana ja julkaistiin 80-82 ovat kuitenkin aikansa hienointa suomalaista popmusiikkia. Ja ehkä myös parhaiten sitä seurannutta aikaa kestänyttä.
Pop-historiassa muistetaan yleensä päivitellä sitä kuinka junttimaisilta joensuulaiset Koneen pojat näyttivät teiniviiksissään ja huppareissaan keskellä uuden aallon tikkutukkia. Toisaalta muistetaan myös mainita, että he poikkesivat aikalaisistaan osaamalla oikeasti soittaa. No, nykyään kaikki sen aikaiset bändit näyttävät yhtä naurettavilta ja soittotaitokaan ei ole enää mikään erottautumiskeino, mutta Hassisen Kone kuulostaa yhä poikkeavalta yhtyeeltä.
Ensinnäkin sen perussointi on nuoruuden innolla tehdyltä poppia, joka on kuitenkin varmaotteista ja näkemyksellistä. JA jossa ei nuoresta energiasta huolimatta ole mitään naivia tai hellyyttävää. Heti ensiaskelistaan lähtien Koneen biisit lähtevät joka suuntaan, tavoitellen progea, reggaeta, tietysti punkkia ja välillä mitä vaan, jopa virrenveisuuta. Se on biiseissään suoraviivainen ja tarttuva, mutta toteutuksessaan kiero ja monimuotoinen. Kun nyt kuuntelee Hassisen Konetta, ymmärtää mistä käsite “uusi aalto” on aikoinaan syntynyt.
Omaa luokkaansa ovat myös Ismo Alangon sanoitukset. Vuonna 1980 ne ovat varmasti olleet vielä paljon hämmentävämpiä kuin nyt. Tosin kyllä sellaiset kappaleet kuin “Reippaina käymme rekkain alle” tai “Jeesus tulee” voisivat edelleen nostattaa muutaman kulmakarvan. Joskaan ei enää paheksuvasti, vaan siksi että ne ovat niin erilaisia pop-sanoituksia. Vaikeita, mutta toimivia. Suorasukaisia, mutta älykkäitä. Enemmän kuin vain säkeen mitalta sopivia sanoja peräkkäin. Eikä oikeastaan yksikään biisi ole rakkauslaulu.
Tältä uudelta “Tarjolla tänään”-kokoelmalta Hassisen Koneen tuotanto löytyy kiteytettynä. En ole mikään Peter Von Punkh, mutta käsittääkseni kokoelma on hyvä ja kattava. Vaikka Alanko on pysynyt tuotteliaana kaksikymmentä vuotta, mutta käsittämättömän monta asiallista biisiä näihin muutamaan Hassisen Kone-vuoteen silti mahtuu.
Syvän ideologisista syistä vastustan nostalgiaa kaikissa mahdollisissa muodoissaan. En kuitenkaan ymmärrä miksi hyvää pop-musiikkia kannattaisi olla kuuntelematta siitä riippumatta koska se on tehty. Ja koska nämä biisit on tehty silloin, kun monet lukijoista katselivat maailmaa konttausasennosta, niin voin tätä levyä suositella.
Ei jätetä tätä pelkästään vanhojen punkkareiden jutuksi. Sopiiko näin?
