”Minua hävettää oikeastaan kaikki. Kuvittelen usein, että juutun yliopiston avo-ovisiin hisseihin, kiilaudun väliin ja kaikki katsovat…”
Tumma, suurisilmäinen ja pitkäripsinen esikoiskirjailija Riikka Pulkkinen, 26 vuotta, istuu työpaikkansa Akateemisen kirjakaupan kahvilassa. Aitiopaikalla. Huomenna hänen kirjansa Raja ilmestyy kirjakaupan hyllylle. Työkaverit ovat huvittuneita, kun joukkoon on saatu kirjailija.
”Tämän haastattelun jälkeen minua hävettää, mitä tulin taas höpöttäneeksi tuntemattomalle ihmiselle. En osaa noudattaa sääntöä, että haastattelussa pitäisi puhua vain kolmesta asiasta. En osaa sensuroida itseäni.”
Pulkkinen harmittelee, että tuli yhdessä haastattelussa puolihuolimattomasti liittäneeksi itsensä maailmankirjallisuuteen. Se on kuulemma hänen syksyn häpeätutkielmansa. Toisaalta samassa lauseessa hän tunnustaa yliopistollakin filosofiaa ja kirjallisuustiedettä opiskellessaan syyllistyvänsä kirjoituksissaan mahtipontisuuteen.
Oikeasti Pulkkisella ei ole mitään hävettävää. Helsingin Sanomien kritiikissa Rajaa kehuttiin poikkeuksellisen ansiokkaaksi debyytiksi. Päivää ennen kritiikin ilmestymistä Pulkkinen aavisteli saavansa murska-arvostelut.
Raja kertoo kahdesta naisesta: kirjallisuustieteen professori Anjasta, joka on luvannut tappaa Alzheimerin taudista kärsivän miehensä, ja lukiolaistyttö Marista, joka ajautuu suhteeseen naimisisissa olevan äidinkielenopettajansa Julianin kanssa.
”Moni varmaan miettii, olenko Mari. En. En usko, että olisin voinut kirjoittaa kirjaa, jos olisin ollut 30-vuotias mies, koska kaikki ajattelisivat, olenko kiinnostunut 16-vuotiaista.”
Kirjan ensimmäiset henkilöt syntyivät jo kuusi vuotta sitten. Ne alkoivat puhua Riikan päässä. Anja ja Mari ensin. Mitään omaelämäkerrallista kirjassa ei ole.
”Vaikka tiedänkin, miltä Julianista tuntuu hänen rakastellessaan vaimoaan ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen.”
Pulkkinen esittelee suloisesti käsivarsiaan todistaakseen, ettei viiltele itseään kuten Mari.
”Voin ymmärtää, miten viiltely helpottaa Maria.”
Kirja olisi ehkä jäänyt ilmestymättä, jollei kirjailija Joel Haahtela olisi luettuaan Pulkkisen tekstejä kaksi vuotta sitten painokkaasti vaatinut tätä kirjoittamaan.
Viime syksynä Pulkkinen sitten lähetti kirjansa suuriin kustantamoihin.
Viikossa hän solmi kustannussopimuksen Gummeruksen kanssa.
Pulkkisen löysi muun muassa Reidar Palmgrenin skoutannut Otavasta Gummeruksen kustannuspäälliköksi siirtynyt Mikko Aarne.
Muut kustannusyhtiöt eivät ehtineet edes reagoida, ja Teokselta tuli kannustava hylkäyskirje, jossa todettiin että lupaaviakin käsikirjoituksia pitää rajata kustannusohjelman ulkopuolelle.
Senkin mainitseminen hävettää Pulkkista jälkeenpäin.
Vaikka Riikka Pulkkinen oli nuorena Edith Södergranin runoja matkiva runotyttö, ei hänen unelmansa ollut kirjailijan ura. Hänen piti tuoda Ateenasta Olympiakultaa.
”Tajusin sen vasta, kun katsoin 1 500 metriä televisiosta, etten ole tuolla enkä voita kultaa.”
Juoksu-ura päättyi 18-vuotiaana ylikunto-ongelmiin. Parhaimmillaan 3 200 metriä kulki alle yhdentoista minuutin. Päämatkat olivat 800 ja 1 500 metriä. Harjoittelukilometrejä tuli 250 kuussa. Harjoittelun varmisti oululainen urheilulukio.
”Panikoiduin aina lähtöviivalla ja panikoidessani hölötän. Juttelin kanssakilpailijoilleni milloin kengistäni, milloin numerolapuista. Hei, miten sulla on tää lappu, kun mulla on näin. Varmaan luulivat, että se on jotain outoa strategiaa.”
Arvatkaa nolottaako se Pulkkista?
Onneksi hänen vanhempansa ovat tyttärestään ylpeitä. Kirjallisuutta harrastavat lääkäri-äiti ja juristi-isä kärttivät kilvan keskimmäistä tytärtään kirjoittamaan lisää lukuja kirjaan, jotta he tietäisivät mitä hahmoille käy. Eikä seksikuvausten näyttäminenkään nolottanut Riikkaa.
”Mutta toinen mummoistani voi ehkä vähän kauhistella niitä.”
Uusittu pääkirjasto avaa Pasilassa 4.9.
Raja, Akateeminen kirjakauppa 25,90 e (Riikka Pulkkinen on töissä Akateemisen kassoilla).
