Jos olit opiskelija ja asuit ensimmäisessä yksiössäsi 1900-luvun jälkipuoliskolla, saatat muistaa tuolloin tavallisen rituaalin: soitit kotiin lankapuhelimella kerran viikossa.
”Ei vain odotettu, että haluaisit olla jatkuvasti yhteydessä, jos olit itsenäinen aikuinen”, kertoo The Atlanticin toimittaja Faith Hill.
Hill on kirjoittanut politiikasta ja kulttuurista lähes vuosikymmenen ajan, ja raportoidessaan amerikkalaisnuorten aikuistumiskokemuksista hän huomasi merkittävän muutoksen: vanhempien ja aikuisten lasten välisestä yhteydenpidosta on tullut tiiviimpää kuin koskaan.
Lankapuhelut kerran viikossa ovat jääneet historiaan, eikä muutos johdu vain teknologiasta. Pew-tutkimuskeskuksen mukaan yli 70 % vanhemmista, joilla on 18–34-vuotiaita lapsia, on yhteydessä heihin useita kertoja viikossa, ja lähes 60 % on tukenut aikuisia lapsiaan taloudellisesti viimeisen vuoden aikana.
Nykyään merkittävä osa aikuisista turvautuu vanhempiinsa rahallisen tuen lisäksi myös uraneuvoissa, parisuhteissa ja arjen päätöksissä – usein pitkälle kolmekymppisiksi. Moni asuu jälleen vanhempiensa kanssa. Harris Pollin mukaan nuorten aikuisten asuminen kotona on yleisin alle 30-vuotiaiden asumismuoto sitten suuren laman.
Uudenlainen riippuvuus – vai paluu entiseen?
Monet pitävät tätä kehitystä merkkinä ylisuojelevuudesta tai riippuvuudesta. Hill kuitenkin muistuttaa, että käsitys itsenäisyydestä on kulttuurinen ja historiallisesti uusi ilmiö.
”Aikuisuutta ei aina ole yhdistetty perheestä irtautumiseen”, hän selittää.
Vielä 1900-luvun alussa monisukupolviset perheet ja perheyritykset olivat normaali osa elämää.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa alkoivat valtion tukemat asuntolainat ja opiskelijatuet, jotka rohkaisivat nuoria muuttamaan pois kotoa ja ostamaan oman talon. Tämä loi uuden ihanteen: aikuisuus tarkoitti omaa kotia ja itsenäisyyttä.
Hill näkee nykyisen kehityksen toisin:
”Nykyiset, läheiset suhteet aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä ovat oikeastaan paluuta aiempaan yhteisöllisempään elämänmuotoon – ja se ei ole huono asia.”
Tutkimukset tukevat tätä näkemystä. Vanhempien ja aikuisten lasten välinen läheisyys lisää molemminpuolista hyvinvointia: lapset saavat tukea, mutta myös vanhemmat hyötyvät emotionaalisesti ja sosiaalisesti.
Lue myös: Ben Stiller pelkäsi avioeroa – vanhempien pitkä liitto loi paineita
Yhteisasumisen ja läheisyyden hyödyt
Monisukupolviset perheet yleistyvät taloudellisten syiden vuoksi. Korkeat asumis- ja elinkustannukset saavat nuoria palaamaan lapsuudenkotiin, mutta tuloksena ei ole vain säästöä – vaan myös uusia yhteyden muotoja.
Yksi kuulija kirjoitti radio-ohjelmaan:
”30-vuotias tyttäreni asuu kanssamme. Raha, jonka hän säästää vuokrassa, auttaa häntä rakentamaan omaa taloudellista turvaa. Hän saa asua luonamme niin kauan kuin haluaa.”
Toinen kertoi, että kolmen sukupolven yhteisasuminen pandemian aikana vahvisti perhesiteitä ja toi tukea vaikeaan aikaan.
Lue myös: Prinssi William paljastaa tiukan säännön, jota hän ja Kate Middleton noudattavat lastensa kasvatuksessa
Älypuhelimet pitävät yhteydessä – ehkä liiankin hyvin
Vaikka kaikki eivät asu yhdessä, älypuhelimet ja some ovat luoneet jatkuvan yhteyden vanhempien ja lasten välille. Perheet viestivät päivittäin, jakavat kuvia, vitsejä ja arkisia hetkiä.
”Äitini ja minä juttelemme pari kertaa viikossa, ja se on parantanut suhdettamme”, yksi kuulija kertoi. ”Pienet jutut, kuten Wordle-tulosten vertailu tai elokuvista puhuminen, auttavat käsittelemään myös vaikeampia keskusteluja.”
Teknologia on siis muuttanut yhteydenpidon määrää, mutta myös sen laatua – läheisyydestä on tullut jatkuvaa ja arkista.
Aikuisuus määritellään uudelleen
Nykyään avioliitto, oma koti ja lapset tulevat myöhemmin kuin ennen – jos lainkaan. Monille vanhemmat toimivatkin ”elämänkumppaneina”: tukijoina, keskustelukumppaneina ja turvaverkkona.
”Ennen ajateltiin, että vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsi itsenäiseksi”, Hill sanoo. ”Nyt tehtävä on erilainen – se on elinikäinen suhde, joka jatkuu aikuisuuteen ja muuttuu kumppanuudeksi.”
Rajat ja vapaus tasapainoon
Psykoterapeutti Kelly Nguyen muistuttaa, että tämä jatkuva läheisyys voi myös kiristää suhteita, jos rajat hämärtyvät.
”Jos vanhemmat ovat liian tiiviisti mukana, avoin keskustelu on paras ratkaisu”, Nguyen sanoo. Hän suosittelee uteliaisuuden ja nöyryyden säilyttämistä puolin ja toisin.
Toisin sanoen: vanhempien ja aikuisten lasten kannattaa oppia tuntemaan toisensa uudelleen – ei lapsi- ja vanhempiroolien kautta, vaan ihmisinä, jotka kasvavat rinnakkain.
Yhteys ei ole heikkoutta
Vaikka jotkut pelkäävät liiallisen läheisyyden estävän itsenäistymistä, monet pitävät sitä merkkinä uudenlaisesta yhteisöllisyydestä.
Moni kiteyttää ajatuksen näin:
”Me annamme lapsillemme saman tuen, jonka omat vanhempamme aikoinaan antoivat meille. Nyt on meidän vuoromme kantaa heitä – ja myöhemmin heidän vuoronsa kantaa meitä.”
Lähde: The Atlantic, KQED