Elokuvien legenda ja eläinoikeusaktivisti Brigitte Bardot kuoli sunnuntaina 91 vuoden iässä. Uutinen herätti Ranskassa laajaa surua, mutta jo muutamassa tunnissa kuolemaa seurasi ristiriitainen jälkiaalto: kyynelten rinnalle nousi kiusallinen keskustelu Bardotin poliittisesta perinnöstä ja siitä, voiko häntä – tai pitäisikö häntä – kunnioittaa kansallisella tribuutilla.
Oikeistopoliitikko Éric Ciotti vaati nopeasti valtiollista kunnianosoitusta Bardotille. Hänen mukaansa Ranskalla on velvollisuus kunnioittaa “omaansa Mariannea” – viittaus tasavallan symboliin, jonka kasvoiksi Bardot valittiin 1960-luvulla. Ciottin käynnistämä vetoomus keräsi lyhyessä ajassa kymmeniä tuhansia allekirjoituksia ja sai tukea myös äärioikeistosta.
Vasemmistossa aloite herätti vastarintaa. Sosialistipuolueen puheenjohtaja Olivier Faure muistutti, että kansalliset kunnianosoitukset on perinteisesti varattu henkilöille, jotka ovat tehneet poikkeuksellisia palveluksia tasavallan arvojen hyväksi. Bardot oli kiistatta elokuvahistorian ikoni, mutta Fauren mukaan hän myös käänsi myöhemmin selkänsä näille arvoille.
Presidentti Emmanuel Macron kuvaili Bardotia vuosisadan legendaksi, joka ruumiillisti vapauden ja itsenäisyyden ihannetta. Macron ei kuitenkaan ottanut suoraa kantaa kansalliseen tribuuttiin. Sen sijaan Bardotin kotikaupunki Saint-Tropez ja Nizza ovat jo ilmoittaneet paikallisista kunnianosoituksista. Nizzan pormestarin mukaan kaupunki aikoo nimetä Bardotin mukaan ikonisen paikan.
Ikoni, joka jäi kiistan keskelle
Brigitte Bardot nousi maailmanmaineeseen vuonna 1956 elokuvalla Ja Jumala loi naisen. Hän näytteli uransa aikana noin 50 elokuvassa ja muutti pysyvästi käsitystä naisesta ranskalaisessa elokuvassa. Vuonna 1973 Bardot vetäytyi elokuvista ja omisti elämänsä eläinten suojelulle, mikä toi hänelle uudenlaista arvostusta – ja uskollisen kannattajakunnan.
Samaan aikaan hänen myöhemmät poliittiset kannanottonsa varjostivat julkikuvaa. Bardot tuomittiin useita kertoja kiihottamisesta rotuvihaa vastaan, ja osa hänen lausunnoistaan kohdistui erityisesti muslimeihin sekä Ranskan merentakaisiin alueisiin. Tämä tekee hänen perinnöstään vaikean: sama henkilö yhdistää radikaalin eläinrakkauden ja jyrkän, monien mielestä syrjivän retoriikan.
Vihreiden kansanedustaja Sandrine Rousseau tiivisti ristiriidan sosiaalisessa mediassa toteamalla, että on vaikea ymmärtää, miten joku voi liikuttua delfiinien kärsimyksestä, mutta olla välinpitämätön Välimerellä kuolevista siirtolaisista.
“Itku ja errhh” – somen jälkireaktio
Bardotin kuolemaa seurasi myös ilmiö, jossa vilpittömät tribuutit muuttuivat nopeasti vaivaantuneeksi keskusteluksi. Useat kulttuurihahmot ja fanit julkaisivat muistokirjoituksia, joita alettiin kommentoida Bardotin poliittisella menneisyydellä. Osa tribuuteista poistettiin tai niitä seliteltiin jälkeenpäin. Sosiaalisessa mediassa tämä näkyi nimenomaan tunne-erona: ensin suru, sitten epäröinti.
Tilannetta sekoitti entisestään se, että Bardot joutui jo lokakuussa oikaisemaan verkossa levinneen virheellisen kuolinhuhun. Kun todellinen kuolinuutinen nyt tuli, osa yleisöstä suhtautui uutisvirtaan poikkeuksellisen varauksellisesti, mikä ruokki kyynistä ja ristiriitaista reagointia.
Millainen jäähyväinen Bardotille?
Ranskassa on useita tapoja järjestää kansallinen jäähyväinen.
Kuolemanrangaistuksen poistamisesta tunnettu Robert Badinter sai juhlallisen valtiollisen seremonian vuonna 2024, samoin laulaja Charles Aznavour vuonna 2018. Bardotin kohdalla todennäköisemmäksi on arvioitu Johnny Hallydayn kaltaista kansanjuhlaa, jossa suuri yleisö osallistuu mutta ilman virallista valtiollista statusta.
Bardot itse suhtautui elämänsä loppuvuosina kielteisesti julkisuuteen. Hänen ystävänsä mukaan hän ei arvostanut mitaleita eikä seremonioita ja olisi toivonut mahdollisimman yksityistä jäähyväistä. Bardot pyysi tulla haudatuksi kotonaan La Madraguessa Saint-Tropezissa, mutta viranomaisten päätöksellä hänet haudataan yksityisessä tilaisuudessa kaupungin merelliselle hautausmaalle perheensä sukuhautaan.
Brigitte Bardot -säätiön mukaan hautajaiset pidetään 7. tammikuuta Notre-Dame de l’Assomptionin kirkossa. Tilaisuus välitetään näytöillä eri puolille Saint-Tropez’ta, mikä kuvastaa osuvasti Bardotin ristiriitaista perintöä: yksityisyyttä kaipaava legenda, jonka elämä ja kuolema kuuluvat väistämättä julkisuuteen.
