Perjantaiyö Helsingin keskustassa ei eroa monen muun kaupungin melskeestä. Baarien ovet käyvät, kadut täyttyvät ihmisistä ja musiikki vuotaa ulos avoimista ovista. Silti osa yöstä jää joillekin ihmisille hämäräksi tavalla, jota on vaikea selittää.
Eräs nainen heräsi äkisti siihen, ettei tiennyt missä oli. Hetken ajan kaikki oli hämärää. Joku kosketti hänen kättään, ikään kuin kokeillen, reagoisiko hän. Silloin nainen tajusi, että koskettaja oli bussikuski, joka tarkisti hänen vointiaan.

Vähitellen muistikuvat alkoivat nousta pintaan. Aiemmin illalla hänet oli pysäytetty Milli-klubin ovilla. Hänen eteensä oli asettunut miesjoukko, joka alkoi puhua hänelle holhoavaan sävyyn. Miesten käytös tuntui oudolta, aivan kuin he olisivat tienneet, ettei hän voinut hyvin. He ehdottivat, että nainen lähtisi heidän kanssaan autoon jatkamaan iltaa ja “juomaan lisää”, mutta he hermostuivat kun nainen ei ollutkaan talutettavassa kunnossa. Naisesta se tuntui oudolta.
Seuraava muistikuva oli sekava. Nainen muistaa vastustaneensa lähtöä ja joutuneensa kirjaimellisesti tappelemaan päästäkseen bussiin. Sen jälkeen kaikki katkesi.
Jos hän itse ajatteli nukahtaneensa hetkeksi, todellisuudessa aikaa oli kulunut ainakin kaksi tuntia. Uni oli ollut syvää ja poikkeuksellisen raskasta.
Lue myös: Tämä baari kielsi yksin juomisen ja sai somen raivoamaan
Tilanne jäi vaivaamaan, mutta häpeä otti vallan. Nainen selitti kokemuksensa itselleen yksinkertaisesti: hän oli varmasti juonut liikaa. Ajatus tuntui helpommalta kuin sen pohtiminen, miksi muisti petti niin pahasti.
Pari päivää myöhemmin ystävä soitti ja kysyi, mitä nainen muisti illasta. Ystävä kertoi itse ihmetelleensä tapahtumia. Hän oli herännyt seuraavana aamuna miehen luota, jota ei muistanut tavanneensa lainkaan. Kummallista oli myös se, ettei aamulla ollut krapulaa. Ei päänsärkyä, ei pahoinvointia. Sen sijaan olo oli ollut outo ja vaikeasti määriteltävä, kuin keho ja mieli eivät olisi olleet täysin synkronissa.
Silloin nainen alkoi epäillä, ettei kyse ollutkaan vain liiasta alkoholista.
Samankaltaiset tarinat seuraavat toisiaan
Viime aikoina useampi ihminen on kertonut samankaltaisista kokemuksista keskustan baarikadun alueelta. Ilta on alkanut tavanomaisesti, alkoholia on kulunut kohtuudella, eikä mitään poikkeavaa ole tapahtunut. Silti muistikuvat katkeavat. Yksi muistaa lähteneensä baarista, seuraava hetki on kotona. Toinen herää raitiovaunussa ilman käsitystä siitä, miten sinne on päätynyt.
Yhteistä tarinoille on se, ettei kukaan koe joutuneensa rikoksen uhriksi. Rahat ovat tallella, puhelin on mukana, kehoon ei satu. Silti tunne on häiritsevä. Jokin ei täsmää.

Muistikatkokset jäävät usein pimentoon
Muistikatkokset yhdistetään helposti runsaaseen päihteiden käyttöön. Kun alkoholi on mukana, kokemus mitätöidään nopeasti: “Join liikaa, oma vika.” Tämä selitys ei kuitenkaan aina tunnu riittävältä niille, jotka kokevat juoneensa vähemmän kuin tavallisesti.
Asiantuntijoiden mukaan muisti ei ole tallennin vaan prosessi, joka on herkkä monille tekijöille. Väsymys, stressi, ympäristön kuormitus ja päihteet yhdessä voivat vaikuttaa enemmän kuin yksittäinen tekijä yksinään. Silti epämääräiset muistikatkokset herättävät epäluuloa, koska niille ei löydy selkeää syytä ja tarinat ovat samankaltaisia jopa heillä, joilla on aina järki tallella.
Juuri siksi monet eivät kerro kokemuksistaan eteenpäin.
Kaupungin yöelämän hiljainen muutos
Kaupunkien yöelämä on muuttunut viime vuosina. Ihmiset liikkuvat enemmän yksin, porukat hajoavat aikaisemmin ja illan aikana kohdataan useampia tuntemattomia. Sosiaalinen kanssakäyminen on hetkellistä ja vaihtuvaa.
Samalla on syntynyt kulttuuri, jossa epämääräiset kokemukset ohitetaan nopeasti. Jos mitään näkyvää ei tapahtunut, asiaa ei koeta kertomisen arvoiseksi. Poliisi- tai lääkärikäynti tuntuu ylimitoitetulta, ja ystäville kertominen nololta.
Niinpä kokemus jää yksityiseksi epäilyksi.

Jaettu kokemus, jota ihmetellään kovasti
Mielenkiintoista on se, että tarinat muistuttavat toisiaan. Katkokset ovat lyhyitä, siirtymät paikasta toiseen epäselviä ja tunne tapahtuneen jälkeen samanlainen: sekava, vaivaantunut ja hieman huolestunut.
Silti kokemukset pysyvät irrallisina. Kukaan ei tiedä, kuinka moni on kokenut saman. Ilman yhteistä kieltä tai keskustelua yksilö alkaa epäillä omaa muistiaan enemmän kuin itse tapahtumaa.
Ilmiö on tuttu myös muista yhteyksistä. Jaetut mutta vaietut kokemukset jäävät usein käsittelemättä juuri siksi, etteivät ne ylitä mitään selkeää rajaa.
Kun mikään ei ole tarpeeksi vakavaa
Ehkä merkittävin syy hiljaisuuteen on se, ettei mikään ole “tarpeeksi vakavaa”. Ei ole rikosta, ei diagnoosia, ei yksiselitteistä selitystä. On vain tunne, että jotain puuttuu.
Kaupunki jatkaa liikkumistaan, baarit avautuvat seuraavana iltana uudelleen ja kadut täyttyvät taas ihmisistä. Yöllisistä muistikatkoksista kukaan ei enää puhu ja ne unohtuvat uusien tapahtumien alle.
Ja ehkä juuri siksi nämä outoudet jäävät vaivaamaan.
Jutussa on käytetty lähteenä kokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat menettäneet muistinsa tai ajantajunsa omituisella tavalla. Henkilöt ja tarinoissa mainitut baarit on jätetty yksilöimättä ja nimeämättä.