Koko elämä pausella

Kun päivän suurin tapahtuma on asennon vaihtaminen sohvalla.

Joka viidennellä suomalaisella on vaara sairastua masennukseen elämänsä aikana.
Joka viidennellä suomalaisella on vaara sairastua masennukseen elämänsä aikana.
Mitä masennus on? Lääketieteellisesti masennus voidaan määritellä perusmielialan häiriöksi, mutta vastaus muuttuu sen mukaan, keneltä kysytään. Vastaus on aina erilainen ja yhtä oikea. Ja tällainen on Petran, 26, tarina:

“Olin 21-vuotias, kun masennus puhkesi. Olin aiemmin lopettanut lukion pahenevien oireiden vuoksi, vaikka olin aiemmin hyvä koulussa. Muutin pois kotoa ja kävin töissä hammasta purren, vaikka inhosinkin tehtäviäni. Kodissani arvostettiin yli kaiken työn tekemistä ja sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Olin kasvanut siihen, että hyvä ihminen suorittaa velvollisuutensa yhteiskunnan täysipainoisena jäsenenä. Ei ollut väliä olinko onnellinen, kunhan koulu sujui ja olin matkalla kohti työelämää.

En kuunnellut itseäni, vaan koetin epätoivoisesti täyttää yhteiskunnallisia standardeja, joita “ne muut” olivat asettaneet. Oli kamalaa, kun en enää suoriutunut työtehtävistäni ja arkiset asiat alkoivat romahdella.

Kun seitsemän kuukauden työttömyysjaksoni alkoi, vajosin todella pohjalle. Olen kuullut, että mitä aktiivisempi ihminen on terveenä, sitä nopeammin hän passivoituu sairastuessaan masennukseen. Kohdallani se piti paikkansa. Nukuin kokonaisia päiviä putkeen, jätin laskut maksamatta, kämpän siivoamatta, kaverit tapaamatta. En edes käynyt pesulla.

Yhtenä päivänä istuin sohvalla ja tuijotin telkkaria. Havahduin siihen, etten ollut vaihtanut asentoa moneen tuntiin. Käännyin toiselle puolelle sohvaa. Siinä olivat sen päivän suurimmat tapahtumat.

Masennusta on vaikea selittää ulkopuolisille. Mikään ei huvita, ja elämänhalu katoaa tyystin. Arjen hallinta katoaa, koska pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta hoitaa. Ei enää tiedä mistä aloittaisi, koska ongelmat ovat usein kasvaneet niin mittaviksi, että terveelläkin olisi tekemistä.

Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta en koskaan yrittänyt itsemurhaa. Eräs lääkäri epäili minun olevan maanis-depressiivinen. Kävin kerran psykologilla ja kerran psykiatrilla, joka kysyi mikä saa minut muka kuvittelemaan, että olen masentunut? Mitä tuollaiseen voi sanoa? Kelan maksamaan terapiaan en päässyt, koska se olisi edellyttänyt arviointikäyntejä. Niitä oli kolme kuukauden välein. Jos on itsetuhoinen, ei ehkä jaksa odottaa niin kauan.

Sitten tapasin yhden pojan, jolle kerroin masennuksestani. Hän kertoi itse olleensa masentunut, mutta koki parannuttuaan olevansa hyvinvoivempi kuin ennen sairautta.

“Tulet olemaan onnellisempi kuin koskaan”, hän sanoi. Tämän haluaisin nyt sanoa jollekin, joka on sairas. Unelmani on päästä puhumaan masennuksesta ja selviämisestä niille, joilla on akuutti vaihe päällä.

Olisin kaivannut ihmistä, sanomaan, että lepää ja sure rauhassa sitä, ettei elämästäsi tullut sellaista kuin kuvittelit. Olin vain 21-vuotias, enkä tajunnut, että minulla on vielä aikaa vaikka mihin.

Paraneminen alkoi noin vuoden kuluttua, kun olin mielessäni käynyt kaikki lapsuuden traumani läpi ja lukenut kasan self help -kirjoja. Alkoi valjeta, ettei kukaan ehdi arvostella tekemisiäni, koska kaikilla on omat murheensa. Myös lääkitys auttoi pahimmassa vaiheessa.

Pääsin nuorten työttömien pajalle, jossa tehtiin puutöitä. Suhtauduin paikkaan aluksi nihkeästi, mutta nyt opiskelen puusepäksi kolmatta vuotta. Pärjään koulussa ja teen sitä, mitä itse haluan. Teen puuesineitä myyntiin ja olen perustamassa omaa yritystä. Tiedän, että uudelleensairastumisen riski on korkea. Hiljennän heti tahtia, jos elämästä tulee liian hektistä.

Enää ei tarvitse välittää yhteiskunnan paineista, ne eivät kosketa minua. Ja se tekee elämästä kevyttä.

Olen mielettömän onnellinen, ja – niin hullulta kuin se kuulostaakin – elämäni paras juttu oli se, että sairastuin. Muuten saattaisin edelleen jatkaa sitä toista elämää, joka ei ollut omaani.”

Lukijoilta

“Syysmasista en ole koskaan tuntenut. Mua masentaa keväisin kun aurinko alkaa näyttää kaiken rumana ja kesä tulee ja pitäisi olla iloinen ja sosiaalinen ja ulkona ja kaikkea, suorittaa niin että korvissa vinkuu. Syksy on kivaa, se sopii mielialaani, sataa ja on pimeää ja kukaan ei kato kieroon jos vain makaa sohvallaan.”
Nainen, 35

“Masentaa niin, että välillä meinaa hajota pää. Keväällä pimahdin ja jäin sairauslomalle. Lääkkeet on onneksi voinut jättää jo pois. Teini-iässä koettu, käsittelemätön raiskaus takaa kuitenkin sen, että terapiassa käyn varmaan vuosia.”
Nainen, 26

“Olen ollut jokseenkin masentunut koko teini-ikäni ja pahempaan suuntaan ollaan menossa näin kahdenkympin korvilla. Olen käynyt terapiassa koko syksyn ja olo on vähän parantunut, mutta tiedän, että se tulee takaisin. Tiedän,
etten pääse pakoon.”
Nainen

“Voisin monesti istua sporassa paikoilla monen kierroksen ajan ihan vain siksi, ettei vain jaksa nousta penkistä, painaa nappia, jäädä pois. Pitäisi koko ajan pysyä vauhdissa; pelkään paikoilleen jäämistä, istahtamista, kun pelkään, etten enää jaksakaan enää nousta ylös.”
Nainen, 22

“Ongelmanani on ollut liika kiltteys: olen hakenut toisten hyväksyntää ajattelemalla vain toisten etua. Olen tässä kesän ja syksyn ajan opiskellut tervettä itsekkyyttä ja valoa näkyy jo tunnelin päästä. Uskon, ettei se ole junan valo.”
Mies, 27

“Masennuin varmaan jo ala-asteella. Lukioiässä hakeuduin hoitoon. Nyt jonotan taas hoitoonpääsyä – mikä tuntuu mahdottomalta. Olen ollut jo kaksi kuukautta jonossa. Olin jo lähes parantunut, kunnes yo-pohjaisena menin amikseen. Opetus on todella typerää ja joka aamu tuntuu raivostuttavalta lähteä oppimaan ei mitään. Odotan koko ajan, että valmistun. En todellakaan aio tehdä päivääkään tätä työtä.”
Nainen, 21

15 kommenttia

asdfh

24.11.2005 19:56

"Olen mielettömän onnellinen, ja – niin hullulta kuin se kuulostaakin – elämäni paras juttu oli se, että sairastuin. Muuten saattaisin edelleen jatkaa sitä toista elämää, joka ei ollut omaani."

Tämä on, yllättävää kyllä, totta myös minun kohdallani. Armeija ja kuusi kuukautta kestänyt tupakavereiden hivutus laukaisi minulla masennuksen, enkä pariin vuoteen armeijan jälkeen kyennyt mihinkään järkevään toimintaan. Jätin yliopisto-opinnot väliin, saatoin kävellä tuntikausia menemättä mihinkään ja kaikki aika tuntui hukkuvan Netin virtuaalimaaimaan. Joskus kului viikko, että edes poistuin asunnostani, joskus en edes kyennyt nousemaan sängystä.

Mutta, minulla kai oli onnea, sillä jossain vaiheessa vain tajusin, että ei maailma voi toimia näin, että ei tämä ole sellaista elämää, jota haluan elää. Vaikka se oli helvetin vaikeaa, menin psykiatrille (sain lääkkeitä mutta jätin ne syömättä), hankin uusia ystäviä (ihan oikeassa elämässä), hankin duunin ja maksoin pois kertyneet velat, aloitin opiskelut uudestaan, korjasin välit vanhempiini.. ja nyt seurustelen, menestyn opinnoissani ja tulevaisuus näyttää valoisalta.

Tällaista itsevarmuutta tuskin olisin löytänyt koskaan, jos olisin pysynyt sellaisena naiivina poikana, joka joskus olin.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

nainen 28

27.11.2005 15:58

Itselläni on onneksi lemmikkieläimiä, jotka vaativat joka päiväistä hoitoa ja pakottavat ulos asunnosta. Pysyy joku järki ja toiminta yllä elämässä masennuksesta huolimatta, sillä eläinrääkkääjäksi en sentään voi ryhtyä. Suosittelen.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

epähedelmä

28.11.2005 16:27

Oikein pahassa masennuksessa eläinrakkauskaan ei aina riitä. Oikeasti. Tätä ei ehkä voi ymmärtää, jos ei ole kokenut vakavaksi diagnosoitua masennusta. Kun ei vaan pysty huolehtimaan itsestään saati muista olennoista. Näitä surullisia tapauksia on vaikka kuinka. Nämäihmiset tuntevat myöhemmin usein myös hirveää syyllisyyttä välinpitämättömyydestään.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

AirportPause

29.11.2005 15:44

Mä olen aivan masentunut.Joudun matkustamaan joka vuosi kymmenissä maissa. Nytkin odotan ja vaihdan seuraavaan koneeseen.Koko elämä valuu hukkaan.Mitä järkeä on nähdä uusia kaupunkeja, kokouksia, ihmisiä jatkuvasti ja viettää lentokentillä ja koneissa aikansa.Sitten joku tulee vielä kysymään että "mitä pidit lontoosta, pariisista etc", ei vois vähempi kiinnostaa. Saispa elämänsä takaisin, lapsia ja tavallisen elämän. Joka kaupunki tuntuu ihan samalta, samat jutut ja ongelmat joka kerta.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Shandathe

29.11.2005 18:52

Juurikin näin. Kun selittää kavereille, ettei oikeesti PYSTY. ja ne vain katsoo että häh, kyllähän nyt kaikki tohon pystyy. Mutta kun ei vaan jaksa. Olen onnellinen, ettei mulla ole lemmikkiä. Se ois iso vastuu, varmaan löisin sitä laimin. Onneksi aina ei ole sellaista. Mutta ailahtelevaisuudesta on haittaa kun yrittää saada hoitoa. "Kun sä kuitenkin pärjäät jotenkin". Ei minusta varmaan ikinä tule ns. kunnon kansalaista.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Depressed2005

30.11.2005 12:11

Loppujen lopuksi kaikki päätyy hyvin. Ihan kaikki. Vaikka sitä kuolisikin.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Siellä jossain

30.11.2005 15:17

Olin varhaisteininä jo masentunut, kiitos koulukiusauksen. Vietin viisi vuotta melkein täysin yksin ja netin kautta sain kavereita. Uskalsin mennä moikkaamaan, huomasin ettei minussa ole mitään vikaa, sain koulusta kaverin ja lopulta uskalsin jo nauraa kiusaajilleni. Myöhämmin tapasin miehen, joka hakkasi minua ja vajoin taas pohjalle. Onneksi se on menneisyyttä ja aloin taas löytää itseäni. Nyt tuntuu taas pää räjähtävän, mutta minä muistutan itselleni että "Elämä on kuin vuoristorata, on ylä,- ja alamäkiä. Miten muuten me tiedostamme pahan keskeltä sen kaiken ihanan?"
-22 vuotta yhtä vuoristorataa-

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

eimuakiinnosta

3.12.2005 06:16

Ei sitä voi terveet ihmiset ymmärtää. Eikä oikein itsekään. Miten kaikki asiat voi olla niin vaikeita ja miten mikään ei huvita. Must tuntuu, et ois paljon helpompaa ku ei ois sukulaisia eikä ketään kuka välittäis. Oisin hypänny katolta jo ajat sitten, jos ei se aiheuttais muille niin paljon surua. Elän vain muita varten. Elän vain minimiteholla. Elän just sen verran, etten aiheuta muille tuskaa. Koko mun elämä on yks iso kulissi. Huijaan jopa itseäni.
Mä nukun kaikki päivät ja valvon yöt. Aamulla ei pysty heräämään ku silloin pitäs tehä jotain ja hereillä pitäs ajatella. Ja kaikki ajatteleminen sattuu. Voisin nukkua läpi koko elämän. Eipä tarvis kohdata todellisuutta. Öisin en saa unta ku tuntuu, etten hallitse ajatuksiani. En haluu tehä itelleni mitään, mut sillon päässä pyörii vain itsetuhoisia ajatuksia, enkä pääse niistä eroon. Ajattelen vain vain itseni satuttamista, ranteiden auki viiltämistä, vaikken TODELLAKAAN haluis oikeesti tehä mitään sellasta! Lopulta kun uni tulee ni siheen tarrautuu ku viimeiseen oljen korteen eikä koskaan halua herätä todellisuuteen. Mä vihaan itseäni niiiiiiiin paljon.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

nainen 38

6.12.2005 19:19

nii...kun ei sitä ymmärrä itekkään...eikä oikein enää jaksa yrittääkkään...kun kaikki menee kuitenkin ihan väärin... koko ikänsä on toisille eläny, matto on viety kolmesti kunnolla jalkojen alta...silti jostain on voiman löytäny...pariin kertaan pilleriden avulla...mutta nyt tuntuu siltä ettei oikeesti jaksa..ei ole enään mitään... mitä sitte pitää tehä...en jaksa enään

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Ransu98

9.12.2005 15:09

No ihan ensiks vois lopettaa sen opiskelun koulussa jos ala ei kiinnosta...auttaa kummasti vitutukseen!!!

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

joo...

12.12.2005 16:42

Neinen 38...lopeta...vaikka...kolmen...pisteen...käyttäminen....

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
7 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

yks lisää

14.12.2005 06:03

Koko lapsuuden mä pidin huolta pikkusiskosta ja alkoholisti äidistä. 14-vuotiaana mut lähetettiin koulun kautta terapiaan, 16-v mut painostettiin muuttamaan pois kotoa ja jättämään sisko äidin luo ja "vastuullisten" aikuisten huoleks, jotka ei kuitenkaa tehny asialle mitään varmaan vuoteen. Vasta sitten kun mä sain hermo romahduksen terapia istunnossa, tajus lasten viranomaiset vihdoin ottaa myös mun siskon pois. Sen jälkeen mun äiti rupes syytteleen mua, että mä olin tuhonnu meijän perheen. Koko tän ajan mä kävin koulua ja lukiota ja suoriuduin kiitettävin numeroin. Nyt mä oon just täyttäny 20, viimeset 10 kk. oon ollu työtön. Puol vuotta sitte määrättiin masennuslääkkeet, mut ne mun oli pakko lopettaa koska mulla ei ollu varaa niihi enää. En jaksa poistuu enää läheskään joka päivä asunnosta. Mä en oikeesti pysty muistaa koska oisin viimeks ollu onnellinen. Eikä mua enää kiinnosta ees parantuu, kun ei täällä kukaan muukaan tunnu olevan enää onnellinen.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

!!!

3.1.2006 15:38

Hyva YKS LISAA;

ala koskaan ajattele ettei ole mitaan jarkea parantua. Se on kakkaa.^

Silloin kun ihminen on masentunut, se ei nae mita normalai ihminen nakee, se nakee vain marginaalin. Mita tama sitten on? Vihaa, ivaa, mustaa, masennusta, epatoivoa ja kuolemaa. Aina vain kuolemaa.

Tiedan, olen itse ollut masentunut vakavasti 3 vuotta teinina ja nyt 22-vuotiaana olen terve. Muutin pois kotoa, joka laukaisi syvan depression aina vain ruokkien sita.

Opiskelen talla hetkella vikaa vuotta maineikkaassa opinahjossa Englannissa maaseudulla ja olen hyvin maaninen, opiskelu on hyvin vaikeaa silla en vain paase ylos sangysta. Tama on jotenkin seuranut minua masennusajoista asti. Mutta olen iloinen jne, nykyaan vain tykkaan laiskoitella.

Kerron sinulle, tee asioita joista nautit ja mene takaisin kouluun. En voi vielakaan uskoa itse missa olen.

Vittuun kaikki masennus

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

sissael

1.7.2010 16:48

tuolla kun joku kirjoitti että lemmikin hankkiminen parantaa masennusta. Niin tuli mieleen oma juttu kun itellä oli 16-vuotiaana teiniuhomasennusmikälie. parikymppisenä kuoli äiti joka johti juhlimiskierteeseen ja huipentui kun mut jätettiin 24-vuotiaana. silloin oisin yksi yö tappanut itteni jos en ois lähtenyt keskellä yötä jättäjä ex-poikaystäväni luo toiselle paikkakunnalle. tuota masennusta kesti vuoden ja söin ainakin kahta pillerimerkkiä.
sitten on tää masennus joka ei lapsettomuuspelkojen takia tuntunut edes mahdolliselta. eli viiden vauvahaavevuoden jälkeen tuli synnytyksen jälkeinen masennus. Tää on pahinta kun ei jaksa mitään mutta tuo tenava vaatii liikkeelle. Vaunulenkeistä on turha haaveilla. Mutta kun joinakin päivinä vauva on koko päivän pyyhkeisiin käärittynä kun äiti ei jaksa pistää vaippoja. jos raivari sattuu päälle pistän lapsen vaunuihin ja vien kylpyhuoneeseen ja veden valumaan. useimmiten sinne mennään vauhdilla ja sitten lentää kaikki tavarat tieltä toiselle puolelle taloa. Lopulta osasin jo kohdistaa vihan itseeni ja hakkasin käsiä ja päätäni seinään. sekään ei ole hyvä koska meillä on miehen muitakin lapsia. no nyt alkanut hiukan helpottaa toivottavasti. Lasta en koskaan satuttanut mutta en aina jaksa hymyillä tai puhella työntelen vain rattaissa että oisi joskus hiljaa vois ajatella

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

samaasakkia

23.6.2012 15:55

itsellä kanssa vissiin masennus käynnissä. en pahemmin oo masennellu joten en ole varma onko kyse vaan paskasta fiiliksestä. aiheesta en viitsi kenellekkään puhua tai mainita koska kuumottelen että mulle vaan naurettaisi ("vitun masentunu ihmisraunio" tai vastaavaa).
mikään kun ei tunnu enää miltään, edes vahvassa humalassa ei saa vapauden tunnetta vaan tuntuu kuin koko planeetan tyhmyyden kahleet painaisivat käsissä edelleen. jopa päälle käyneen humalaisteinin hakattua luulisi että olisi hyvä/syyllinen olo, mutta koko tapaus unohtui vartissa. epäilen masennukseni laatua koska en ole kuitenkaan alakuloinen missään vaiheessa, enemmänkin itsetuhoinen.
jos tilat syvenevät syksyllä todennäköisesti kuula kallossa korjaa tilanteen.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi