Koko elämä pausella

Kun päivän suurin tapahtuma on asennon vaihtaminen sohvalla.

Joka viidennellä suomalaisella on vaara sairastua masennukseen elämänsä aikana.
Joka viidennellä suomalaisella on vaara sairastua masennukseen elämänsä aikana.
Mitä masennus on? Lääketieteellisesti masennus voidaan määritellä perusmielialan häiriöksi, mutta vastaus muuttuu sen mukaan, keneltä kysytään. Vastaus on aina erilainen ja yhtä oikea. Ja tällainen on Petran, 26, tarina:

“Olin 21-vuotias, kun masennus puhkesi. Olin aiemmin lopettanut lukion pahenevien oireiden vuoksi, vaikka olin aiemmin hyvä koulussa. Muutin pois kotoa ja kävin töissä hammasta purren, vaikka inhosinkin tehtäviäni. Kodissani arvostettiin yli kaiken työn tekemistä ja sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Olin kasvanut siihen, että hyvä ihminen suorittaa velvollisuutensa yhteiskunnan täysipainoisena jäsenenä. Ei ollut väliä olinko onnellinen, kunhan koulu sujui ja olin matkalla kohti työelämää.

En kuunnellut itseäni, vaan koetin epätoivoisesti täyttää yhteiskunnallisia standardeja, joita “ne muut” olivat asettaneet. Oli kamalaa, kun en enää suoriutunut työtehtävistäni ja arkiset asiat alkoivat romahdella.

Kun seitsemän kuukauden työttömyysjaksoni alkoi, vajosin todella pohjalle. Olen kuullut, että mitä aktiivisempi ihminen on terveenä, sitä nopeammin hän passivoituu sairastuessaan masennukseen. Kohdallani se piti paikkansa. Nukuin kokonaisia päiviä putkeen, jätin laskut maksamatta, kämpän siivoamatta, kaverit tapaamatta. En edes käynyt pesulla.

Yhtenä päivänä istuin sohvalla ja tuijotin telkkaria. Havahduin siihen, etten ollut vaihtanut asentoa moneen tuntiin. Käännyin toiselle puolelle sohvaa. Siinä olivat sen päivän suurimmat tapahtumat.

Masennusta on vaikea selittää ulkopuolisille. Mikään ei huvita, ja elämänhalu katoaa tyystin. Arjen hallinta katoaa, koska pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta hoitaa. Ei enää tiedä mistä aloittaisi, koska ongelmat ovat usein kasvaneet niin mittaviksi, että terveelläkin olisi tekemistä.

Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta en koskaan yrittänyt itsemurhaa. Eräs lääkäri epäili minun olevan maanis-depressiivinen. Kävin kerran psykologilla ja kerran psykiatrilla, joka kysyi mikä saa minut muka kuvittelemaan, että olen masentunut? Mitä tuollaiseen voi sanoa? Kelan maksamaan terapiaan en päässyt, koska se olisi edellyttänyt arviointikäyntejä. Niitä oli kolme kuukauden välein. Jos on itsetuhoinen, ei ehkä jaksa odottaa niin kauan.

Sitten tapasin yhden pojan, jolle kerroin masennuksestani. Hän kertoi itse olleensa masentunut, mutta koki parannuttuaan olevansa hyvinvoivempi kuin ennen sairautta.

“Tulet olemaan onnellisempi kuin koskaan”, hän sanoi. Tämän haluaisin nyt sanoa jollekin, joka on sairas. Unelmani on päästä puhumaan masennuksesta ja selviämisestä niille, joilla on akuutti vaihe päällä.

Olisin kaivannut ihmistä, sanomaan, että lepää ja sure rauhassa sitä, ettei elämästäsi tullut sellaista kuin kuvittelit. Olin vain 21-vuotias, enkä tajunnut, että minulla on vielä aikaa vaikka mihin.

Paraneminen alkoi noin vuoden kuluttua, kun olin mielessäni käynyt kaikki lapsuuden traumani läpi ja lukenut kasan self help -kirjoja. Alkoi valjeta, ettei kukaan ehdi arvostella tekemisiäni, koska kaikilla on omat murheensa. Myös lääkitys auttoi pahimmassa vaiheessa.

Pääsin nuorten työttömien pajalle, jossa tehtiin puutöitä. Suhtauduin paikkaan aluksi nihkeästi, mutta nyt opiskelen puusepäksi kolmatta vuotta. Pärjään koulussa ja teen sitä, mitä itse haluan. Teen puuesineitä myyntiin ja olen perustamassa omaa yritystä. Tiedän, että uudelleensairastumisen riski on korkea. Hiljennän heti tahtia, jos elämästä tulee liian hektistä.

Enää ei tarvitse välittää yhteiskunnan paineista, ne eivät kosketa minua. Ja se tekee elämästä kevyttä.

Olen mielettömän onnellinen, ja – niin hullulta kuin se kuulostaakin – elämäni paras juttu oli se, että sairastuin. Muuten saattaisin edelleen jatkaa sitä toista elämää, joka ei ollut omaani.”

Lukijoilta

“Syysmasista en ole koskaan tuntenut. Mua masentaa keväisin kun aurinko alkaa näyttää kaiken rumana ja kesä tulee ja pitäisi olla iloinen ja sosiaalinen ja ulkona ja kaikkea, suorittaa niin että korvissa vinkuu. Syksy on kivaa, se sopii mielialaani, sataa ja on pimeää ja kukaan ei kato kieroon jos vain makaa sohvallaan.”
Nainen, 35

“Masentaa niin, että välillä meinaa hajota pää. Keväällä pimahdin ja jäin sairauslomalle. Lääkkeet on onneksi voinut jättää jo pois. Teini-iässä koettu, käsittelemätön raiskaus takaa kuitenkin sen, että terapiassa käyn varmaan vuosia.”
Nainen, 26

“Olen ollut jokseenkin masentunut koko teini-ikäni ja pahempaan suuntaan ollaan menossa näin kahdenkympin korvilla. Olen käynyt terapiassa koko syksyn ja olo on vähän parantunut, mutta tiedän, että se tulee takaisin. Tiedän,
etten pääse pakoon.”
Nainen

“Voisin monesti istua sporassa paikoilla monen kierroksen ajan ihan vain siksi, ettei vain jaksa nousta penkistä, painaa nappia, jäädä pois. Pitäisi koko ajan pysyä vauhdissa; pelkään paikoilleen jäämistä, istahtamista, kun pelkään, etten enää jaksakaan enää nousta ylös.”
Nainen, 22

“Ongelmanani on ollut liika kiltteys: olen hakenut toisten hyväksyntää ajattelemalla vain toisten etua. Olen tässä kesän ja syksyn ajan opiskellut tervettä itsekkyyttä ja valoa näkyy jo tunnelin päästä. Uskon, ettei se ole junan valo.”
Mies, 27

“Masennuin varmaan jo ala-asteella. Lukioiässä hakeuduin hoitoon. Nyt jonotan taas hoitoonpääsyä – mikä tuntuu mahdottomalta. Olen ollut jo kaksi kuukautta jonossa. Olin jo lähes parantunut, kunnes yo-pohjaisena menin amikseen. Opetus on todella typerää ja joka aamu tuntuu raivostuttavalta lähteä oppimaan ei mitään. Odotan koko ajan, että valmistun. En todellakaan aio tehdä päivääkään tätä työtä.”
Nainen, 21

15 kommenttia

asdfh

24.11.2005 19:56

"Olen mielettömän onnellinen, ja – niin hullulta kuin se kuulostaakin – elämäni paras juttu oli se, että sairastuin. Muuten saattaisin edelleen jatkaa sitä toista elämää, joka ei ollut omaani."

Tämä on, yllättävää kyllä, totta myös minun kohdallani. Armeija ja kuusi kuukautta kestänyt tupakavereiden hivutus laukaisi minulla masennuksen, enkä pariin vuoteen armeijan jälkeen kyennyt mihinkään järkevään toimintaan. Jätin yliopisto-opinnot väliin, saatoin kävellä tuntikausia menemättä mihinkään ja kaikki aika tuntui hukkuvan Netin virtuaalimaaimaan. Joskus kului viikko, että edes poistuin asunnostani, joskus en edes kyennyt nousemaan sängystä.

Mutta, minulla kai oli onnea, sillä jossain vaiheessa vain tajusin, että ei maailma voi toimia näin, että ei tämä ole sellaista elämää, jota haluan elää. Vaikka se oli helvetin vaikeaa, menin psykiatrille (sain lääkkeitä mutta jätin ne syömättä), hankin uusia ystäviä (ihan oikeassa elämässä), hankin duunin ja maksoin pois kertyneet velat, aloitin opiskelut uudestaan, korjasin välit vanhempiini.. ja nyt seurustelen, menestyn opinnoissani ja tulevaisuus näyttää valoisalta.

Tällaista itsevarmuutta tuskin olisin löytänyt koskaan, jos olisin pysynyt sellaisena naiivina poikana, joka joskus olin.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin