Viimeistään eilisen eduskunnassa käydyn keskustelun jälkeen tuli selväksi, että tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien ykkösargumentiksi on hioutunut “miten käy lasten?” Hyvin, ainakin suomalaisten asiantuntijoiden näkemyksen mukaan. Pikkuihmisten kasvun ja kehityksen edellytyksistä löytyy vahvaa tietoutta esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitosta:
"Yhdenvertaisuus on keskeinen perus- ja ihmisoikeus. Sen tulee toteutua lainsäädännössä. Lapselle paras perhe on sellainen, jossa hän saa hellyyttä ja huolenpitoa, jossa hänestä iloitaan, jossa hänet hyväksytään, ja jossa hän oppii kunnioittamaan muita kanssaihmisiä ja kohtelemaan heitä hyvin”, MLL kirjoittaa.
"Tasa-arvoinen avioliittolaki edistää lasten yhdenvertaisuutta. Lapsen oikeuksien sopimus ei määritä vanhempia eikä sisällä yhdenlaista käsitystä hyväksyttävästä perhemuodosta”, muistuttavat puolestaan Lastensuojelun Keskusliitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Suomen UNICEF ry yhdessä.
Päivi Räsäsen, Pentti Oinosen, Timo Soinin, Mika Niikon ja muutamien muiden mukaan asia on toisin. Kuinkahan moni yksinhuoltaja loukkaantuu tajutessaan, että heidän äänestämänsä poliitikot tulevat “no kun ei voi” -perusteluissaan lytänneeksi samalla heidän mahdollisuutensa kasvattaa kunnollisia lapsia? Avioliitto typistetään noissa argumenteissa lastentekokoneeksi, ainoaksi oikeaksi sellaiseksi, vaikka lapsia syntyy myös avo- ja irtosuhteista.
Ihmiset ovat erilaisia ja erilaiset olosuhteet ja ominaisuudet antavat meille epätasa-arvoiset lähtökohdat. Lainsäädännön pitäisi tasoittaa eroa eikä pyrkiä lisäämään sitä. Jos tahdotaan kieltää tietyiltä tahoilta avioliitto lasten kärsimyksen perusteella, voisi olla järkevää aloittaa perheistä, joissa kamppaillaan toimeentulon, mielenterveysongelmien tai holtittoman alkoholin ja muiden päihteiden käytön kanssa. Ei kuitenkaan aloiteta, vaan otetaan askel oikeaan suuntaan, jossa erilaisuus hyväksytään ja lainsäädäntö tukee esimerkiksi sitä, ettei homovanhempien lapsia kiusata koulussa.
Avioliittolaista äänestämisen keskiössä eivät edes ole lapset, vaikka sukupuolineutraali avioliittolaki heidän kannalta parempi olisikin. Oikeasti nyt päätetään siitä, annetaanko ihmisille, jotka rakastavat toisiaan mahdollisuus mennä naimisiin. Kyse on siitä, mistä Markus Koljonen puhuu hienossa postauksessaan:
"Tiedätkö, millaista on kantaa salaisuutta koko lapsuutensa ja lopulta kauhusta täristen kertoa se vanhemmilleen? Ja millaista sitten on, kun isäsi vertaa sinua eläimiinsekaantujaan ja mutanttiin, kieltäytyy tapaamasta puolisoasi, eikä hyväksy sinua sellaisena kuin olet?
Entä millaista on, kun puolisosi ei uskalla kertoa seurustelevansa kanssasi, koska se saattaisi vaikuttaa hänen työuraansa? Millaista on, kun työpaikallasi pohditaan ääneen, että täällä ei todennäköisesti ole töissä yhtäkään kaltaistasi? Millaista on, kun pomosi vitsailee että tiedät kaiken perversioista?
Entä tiedätkö, millaista on elää koko lapsuutensa ilman unelmaa naimisiin menemisestä rakkaimpansa kanssa? Tiedätkö, millaista on, kun sinulla on tuo unelma, mutta et voi toteuttaa sitä? Tiedätkö, miten mahtavalta tuntuisi, kun tuo unelma muuttuisikin mahdottomasta mahdolliseksi?"
