Pyhä paha humala

Suomalaiset rakastavat viinanjuomista, kunnon perskännien ottamista.

Suomalaiset rakastavat viinanjuomista, kunnon perskännien ottamista. Kellohelmaiset hienopierut seminaareissaan ja koulutuspäivillään ovat yrittäneet opettaa suomalaisille tapoja. Ei. Euroopassa ei kännäillä. Ei. Euroopassa ei juoda humalahakuisesti. Kyllä. Euroopassa jokainen tietää rajansa. Kyllä. Eurooppalainen seurustelukulttuuri hallitsee alkoholijuomien käytön. Totta kai! Eurooppa ei tunne vappua, pyhän humalan päivää.

Suomessa kännäillään. Suomessa juodaan humalahakuisesti. Suomessa vain harvat tietävät rajansa. Suomalainen seurustelukulttuuri ei hallitse alkoholin käyttöä. Entä sitten? 
Se on perinne, tapa ja kansallinen erityispiirre. Jos Euroopassa olisi 67 miljoonaa suomalaista (vau!), eurooppalaiset veljeskansat pyrkisivät naama irvessä ja paita oksennuksessa opettelemaan suomalaiset juomatavat. Ikävä kyllä, meitä on vain vaivaiset 5 miljoonaa, joten ikivanhojen kulttuuristen traditioiden ylläpitäminen on yksin meidän harteillamme.

Pyhän humalan päivä

Suomessa on monenlaisia juhlapäiviä. Laskiaista, svenska dagenia, unikeonpäivää, naistenpäivää ja viattomien lasten päivää. Suomessa on myös monenlaisia pyhäpäiviä. Joulua, pitkäperjantaita, pääsiäistä - kristus syntyy, kuolee ja kuopataan. Silti vain yksi päivä on sekä pyhä että juhla sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Vappu on pyhän humalan päivä. Vappuna suomalaiset juhlivat kollektiivisesti kuningas alkoholia. Juhlivat ja palvovat. Juhlivat ja pyhittävät. Juhlivat ja unohtavat. Vappuna suomalaiset uudentavat joka vuosi riehakkaan suhteensa alkoholiin. Vannovat sen nimeen ja lupaavat samalla pyhästi olla koskaan muuttamatta suhdettaan. Ja tietysti samalla myös varmistetaan, että alkoholia riittää myös tulevana vuonna edulliseen hintaan, mahdollisesti myös verovapaana. 

"Vain tyhmä luulee, että vappu kuuluu keväälle. Tai ylioppilaille. Tai työläisille. Tai kolmelle vielä elossa olevalle tunnustukselliselle kommunistille. Vappu kuuluu alkoholille ja humalalle, ja jos alkoholia ja humalaa ei olisi, ei olisi vappuakaan.

Joten huikka kaks-kolme-ja-neljä huuleen ja menoksi joukon jatkoksi varmistamaan hedelmällistä ja antoisaa uutta humalavuotta muiden iloisten ryyppyveikkojen kanssa. 

Humala on niin pyhä, ettei sitä oikein uskalla edes ääneen sanoa. 

Muinaiset suomalaiset pelkäsivät karhua ja palvoivat karhua. He pelkäsivät ja palvoivat karhua niin paljon, etteivät he uskaltaneet edes lausua ääneen sanaa karhu. Pelkäsivät raukat, että karhun köriläs kurkistaa saman tien puun takaa, eikä suinkaan huuda kurkistaessaan iloisesti: "Kukkuu!"

Koska karhusta oli puhuttava, sille oli keksittävä erilaisia synonyymejä kuten otso, mesikämmen, metsän kuningas ja kontio. Tsuittsaittsullallaa! Ja ongelma oli tipotiessään. Kuka kehtaa vielä väittää suomalaisia tyhmiksi?

Samalaisella hartaudella ja kunnioituksella pokkuroi nykysuomalainen humalan edessä. Juoda uskaltaa, lasiin tarttua ja vielä sitä pohjanmaan kautta tyhjentää. Siihen toimeen kuka tahansa itseään kunnioittava suomalainen käy riemurinnoin ja mieli iloisesti laulaen. Humalassa kaikki on ihanasti rempallaan. Millään mitään väliä. Ei köyhiä, ei kipeitä. Mikäpä sen hauskempaa. Tila sinällään, mitä parhain.

Sanaa humala suomalainen ei kuitenkaan lausu mielellään. Liekö sitten syynä ylimitoitettu raittiuskasvatus kilpakirjoituksineen päivineen vai muutenko vain häveliäs ja nöyrä suhtautuminen alkoholiin, humalassa on jotain hyvin pelottavaa ja synkkää. 

Perseet olalle ja heti!

Koska humalassa on kuitenkin hauska olla ja humalasta on myös hauska puhua. Jotta puhuminen onnistuisi, suomalaiset ovat keksineet valtavan arsenaalin erilaisia humalaa merkitseviä kiertoilmaisuja kertomaan humalasta. Järjestelmä on niin tehokas, että käytetty ilmaisu kertoo aivan tarkkaan humalan todellisen asteen, käytetyn alkoholimäärän ja jälkiseuraukset, joten kuuntelijan ei tarvitse turhan päiten alkaa tivata kertomukseen yksityiskohtia. 

Koska humalassa ei olla, niin käydään vetämässä sitten perseet olalla. Tai ollaan nakit silmillä. Ja ollaan lopulta ihan naamat. Vai meniköhän sittenkin tymän puolelle. Selvin päin ei ainakaan oltu.

Humalan kiertoilmaisut ovat kaikki järjestään revahkkaan reteitä, iloista rillumareimeininkiä korostavia sanontoja. Kliininen humala ei ole sallittu, mutta rehvakas rajoja rikkova kännäily on. Se tekee kielletystä hedelmästä sallitun, keventää sen ja muuttaa sen sankarilliseksi. 

Kun humala korostuu kiertoilmaisujen kustannuksella liikutaan jo hyvin vakavilla vesillä. Kukaan ei ole ollut työpaikalla perseet olalla tai kekkulissa tai hiprakassa. Ei. Hän oli työpaikalla humalassa, ja se ei ole sallittua. Väärässä paikassa kekkuli muuttuu humalaksi, ja seuraukset ovat sen mukaiset. Tymät ja naamat eivät auta. Kaikelle on aikansa. Kaikelle on paikkansa.

Minä uskon

Pyhän humalan ympärillä pyörii suuri ja tiheä uskomusten verkko. Asioita, joihin jo isät uskoivat. Ja heidän isänsä... ja heidän isänsä. Pakko kai siis on meidänkin uskoa. 

Päällimmäinen uskomus on, että humala ei sovi naiselle. Siinä saa huutaa Nikulan Paavoa apuun, vaatia Anja Kaurasta ja Saska Saarikoskea paikalle ja järjestää kolmetoista seminaaria peräkkäisinä viikonloppuina Kristiina-Instituutissa, eikä asia silti miksikään muutu. Humalainen nainen on yhteiskunnan luopio, pyhän humalan henkipatto, väärä profeetta, jota humalainen mies sietää ja kutittelee, pussata moiskauttelee ja viepä joskus lakanoittensakin väliin, mutta selvä mies kääntää katseen nopeasti pois ja toteaa kaveriensa kanssa kuin yhdestä suusta: "Humala ei sovi naisille." 

Humala ei sovi naisille, koska naisista tulee rivoja. Naisista tulee aggressiivisia. Naiset alkavat kiroilla ja puhua paskaa. Naisista tulee mukahauskoja. So? Niin tulee miehistäkin humalassa. 
Humala on olennainen osa suomalaista miehisyyttä. Aluksi miehuuskoe, myöhemmin miehisyyden mitta. Mies on se, joka juo paljon mutta ei humallu. Vetää kuin sieni aamun asti muiden jo natkahdellessa pöydän alle. Suomalainen sankari on aina myös sankariryyppääjä. Siksi meillä ammattilaiset juhlivat viikolla. Amatöörit viikonloppuisin. Ammattilaisten kun ei tarvitse muuttaa rutiinejaan yksien humalien takia. 

Jos uskoo pyhään humalaan, pitää uskoa myös, että totuuden kuulee humalaisen suusta, ja ettei humalainen koskaan telo itseään, koska humalaisella on humalaisen tuuri. Suomessa viattomia totuuden torvia ovat vain humalaiset ja lapset. Miten viehättävää! Nuo viattomat luontokappaleet eivät osaa juonitella, eivät ketkuilla vaan sanovat sen, mitä totuutena pitävät, sen kummemin kainostelematta. Tuosta noin vaan! Ihan päin naamaa! Humalaisten erityisasemasta kertoo myös suojelu. Lapsilla suojelusenkeli, humalaisilla ilmeisesti joku ylösnoussut nappolalli, joka huolehtii, että kaatuessa, ei kaadu pahasti, ettei designer-puvut vaurioidu, ettei otsaan tule naarmua eikä nenä käänny poskelle. 

Viimeinen opin kannalta keskeinen uskomus on joukko juomiin liittyviä uskomuksia. Jokaisen humaltuvan pitää tunnustaa, että kaljasta tulee pöhnäinen humala, terävistä aito remakka humala. Tosin pitää muistaa, että viskistä tulee raskaampi humala kuin vodkasta, jonka humala on kirkas kuin juoma itsekin. Niin ikään kirkkaasta ginistä tulee hyvin agressiiviseksi, räyh! räyh! Kuohuviini menee jalkoihin, piristää hetkellisesti, mutta nopea nousu kostautuu yhtä nopeasti uneliaisuutena. Punaviini närästää. Valkoviinistä tulee paha maku suuhun. Mutta ennen kaikkea on uskottava, että jos juo kaikkea sekaisin tulee tosi paha olo. Ja että kun juo vain yhtä lajia illan aikana, voi juoda vaikka kuinka paljon, eikä krapulaa tule. 

Pyhän humalan päivän juhlalliset ja perinteiset menot

Pyhän humalan juhla vaatii omat rituaalinsa, jotka on vuodesta toiseen suoritettava samoin menoin, samoissa paikoissa kaavamaisesti ja perinteitä kunnioittaen. Höh! Ei kai ne muuten rituaaleja olisikaan. Jumalat vaihtuvat, uskonnot muuttuvat, pyhät vaihtuvat, rituaalit jäävät. 
Pyhän humalan rituaali alkaa Mantan lakituksella, varaslähtö ei ole pelkästään sallittua vaan toivottavaa. Rituaali päättyy ensimmäisten kaupungin puhdistusjoukkojen ilmestyessä katukuvaan. Toivottavaa on jatkaa kuitenkin hieman pitempään. Toukokuun toisen aamun valjetessa jäljelle on jäänyt vain paha maku, paha haju ja paha olo - pyhän humalan kolminaisuus, jota ilman ei ole ollut kunnon humalaakaan. 

Pyhän humalan päivänä kaupungissa on rituaalin kannalta kaksi keskeistä paikkaa. Kaikki kulttiin vihkiytyneet rynnistävät aattona ryhmärituaaliin Espalle ja vappupäivänä Kaivariin. Kollektiivisten päärituaalien lisäksi kaikki kultin kannattajat suorittavat individualistisia pienryhmärituaaleja parhaiksi katsomissaan paikoissa. 

Rituaalin onnistumisen kannalta on kuitenkin merkittävää, että vappupäivän kollektiivisen rituaalin jälkeiset menot suoritetaan ravintolassa. Samoin aattona on syytä jatkaa menoja yksityisesti ryhmähuipennuksen jälkeen.

Ulkoinen merkki erottaa juhlaan osallistuvat

Rituaaliin osallistuvat tarvitsevat selkeän merkin, joka erottaa heidät muista kaupungilla liikkuvista. Kultin hierarkiassa tärkeitä henkilöitä ovat kaikki valkoiseen lakkiin pukeutuneet. 

Tavallinen asu yhdistettynä valkoiseen lakkiin kertoo apupapin arvosta. Valkoiseen lakkiin ja haalariin pukeutuvat papit. Tupsullinen valkoinen lakki ja haalarit herättävät vappuna kunnioitusta ja syystä. Kulkeehan siinä humalan temppelin itse oikeutettu ylipappi.

Tavallinen asu yhdistettynä valkoiseen lakkiin kertoo apupapin arvosta. Valkoiseen lakkiin ja haalariin pukeutuvat papit. Tupsullinen valkoinen lakki ja haalarit herättävät vappuna kunnioitusta ja syystä. Kulkeehan siinä humalan temppelin itse oikeutettu ylipappi. Maallikkosaarnaajia ei myöskään ole unohdettu. Maallikkosaarnaajat voivat valita merkikseen tekonenän, ilmapallon, serpentiinin tai näiden kaiken kolmen yhdistelmän. Vapaassa kultissa kaikki jäsenet ovat yhtä arvokkaita ja merkittävä. Hierarkinen jako on pelkästään näennäinen. 

Pyhän humalan rituaalin toiminnallinen ydin on raskas juopottelu. Aattona saa juoda mitä vaan, kunhan juo tarpeeksi paljon. Vappupäivänä pitäydytään kuohuviinissä ainakin aamupäivällä. Vuodesta toiseen kultin kannattajat toistavat rituaalista käyttäytymistään kuseskelemalla sankoin joukoin julkisilla paikoilla, pätkimällä toisiaan päähän, hortoilemalla, oksentelemalla, spiidaamalla, mosmottomalla, sammumalla, hoilottamalla pätkiä kauan sitten unohdetuista iskelmistä ja valtarakenteita ravisuttavista chydeklassikoista sekä kertomalla maailman huonoimpia ja vanhimpia vitsejä suureksi yhteiseksi riemuksi.

Pyhän humlan päivän humala ei saa olla mikä tahansa humala. Sen on oltava vuoden huimin ja pysyvin humala. Sellainen, jonka totaalista muistamattomuutta muistetaan pitkään. 

Humalaan vihkiytymisen asteet

Jokaisella suomalaisella on oma humalaan vihkiytymisasteensa. Viisiportaisessa järjestelmässä jokainen löytää helposti oman paikkansa. Sen joka tuntuu sopivammalta ja mukavimmalta. 
Vihkiytymisaste voi kohota nopeastikin, mutta harvemmin kukaan tulee alaspäin. Suhde pyhään kun on niin kovin henkilökohtainen ja intiimi. Ihmisen on toteutettava ennen kaikkea itseään. 
Eriasteisen vihkiytymisen suorittaneiden henkilöiden ei pitäisi suorittaa palvelusmenoja yhdessä kuin poikkeustapauksissa - silloin kun mitään muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Muulloin kannattaa tyytyä aina vain vertaistensa seuraan.

Hiprakka. Humalan ensi aste, ja monet miehet (ja myös naiset) pitävät tätä ainoana naisille sopivana humalan asteena. Hihityttää pikkuiseen. Kikatuttaa pikkuisen. Olo on vähän kuin hyvällä pirskahtelevalla italialaisella valkoviinillä. Totta tosiaan. Olo väljehtyykin aivan yhtä nopeasti. Hiprakkaan vihkiytyneet peittävät näyttävästi kädellään lasinsa alkoholin imeytyessä vereen, ja alkavat hermostuneesti vilkuilla ympärilleen ravintolassa. Nyt on aika lähteä kotiin. Yhtään enempää ei voi enää ottaa. 

Seuraavana aamuna he puhuvat ylpeänä juomisestaan ja hellivät omaa pikkuhiprakkaansa siinä kuin hevijuuserit omaansa. Krapulaa sanan varsinaisessa merkityksessä ja empiirisessä mielessä hiprakkahumalikot eivät tietenkään tunne. Uskovat toki tuntevansa. 

Kekkuli. Kekkuli ei ole paljon hiprakkaa kummempi tila. Tila, jota kunnolla humalaan vihkiytyneet eivät edes huomaa, koska samalla hetkellä kun he ovat kekkulissa he ajavat jo itseään kovaa vauhtia kohti humalan seuraavaa astetta. Kekkuliin pääsee halvalla. Pari kolme pitkää, ehkä neljäs päälle, ja kuten nimikin kertoo kekkuli on hauska tila. Kekkulissa ei haistatella. Ei haukuta kavereita. Eikä käydä rinnuksiin kiinni. 

Niinpä kekkulista seuraa pahimmillan pieni päänsärky ja hieman tunkkainen vaatekerta. Morkkista ei kekkulista kukaan saa. Ellei sitä saa liiallisesta hohottamisesta.

Naamat. Naamat on oikean humalan ensimmäinen aste. Sanoohan sen jo nimikin - naamat. Joo, joo. Kyllä siinä naama alkaa jo jossain määrin vaihtaa peruslukemaansa. Vai pitäisikö sanoa, että kasvot muuttuvat yhtäkkiä alkoholin vaikutuksesta naamoiksi. Sopivasti kiiltävä katse. Pikkuisen punakat posket. Ja tietysti aavistuksen verran ylikorostunut ilmeily paljastaa armotta naamajuhlijan, joka on viettämässä hauskaa iltaa yhdessä ystäviensä kanssa. Kai siinä nyt sitten naama vääntyy, kun hirvittävä omnipotentia laskeutuu ylle ihan yhtäkkiä. Minä voin. Minä osaan. Minä uskallan. 
Koska naamat on jo oikeasti humala, voi myös ikäviä asioita sattua. Tulee ehkä lipsautettua jotain pikkusopimatonta. Ei mitään kuoleman vakavaa, mutta jotain kuitenkin. Naamoista saa krapulan. Kyllä. Pahan maun suuhun. Kyllä. Pikkuruisen morkkiksen. Mahdollisesti. Se on ihan kiinni persoonasta. 

Perseet. No kyllä lähtee! Kun naamoista jatkaa eteenpäin rohkeasti, tuloksena on klassiset perseet. Suomalaiskansallinen perushumala. Siihen tultaessa on illan aikana nautittu kaikki edelliset vaiheet eri pituisina jatkoina. Naamojen pitkittämis- ja ylläpitämisyritys naukkailemalla humpsahduttaa humalan salakavalsti perseiksi. Mutta se ken on perseet ei välitä. Nyt on tärkeintä on olla humalassa ja olla sitä kunnolla. Nyt sönkätään. Nyt höhötetään. Nyt lauletaan. Nyt väitellään. Nyt selitetään. Ollaan fiksuja ja filmaattisia. Luomakunnan kruunuja. Nyt harhailee katse. Ja katkeaa ajatus.Nyt vannotaan valoja. Nyt syleillään maailmaa. Ja kirotaan se alimpaan helvettiin. Onneksi perseissä tarvitsee harvoin olla yksin raskas perseseurue kyllä pitää tosistaan huolta. 

Haaahaaa! Perseistä saa krapulan, joka tuntuu, ja morkkiksen jonka muistaa. Ainakin seuraaviin perseisiin asti. 

Sikaperseet. Perseet olalle ja tarkoituksella. Sikaperseet tarkoituksella? Tuskin. Alalle todella vihkiytyneetkin kammoavat sikaperseitä, mutta aina silloin tällöin kulkevat sen rajan yli, joka tuo mukanaan unohduksen, flegmaattisen nuokkumisen ja lasittuneen katseen. Pystyssä ei enää oikein meinaa pysyä. Lasi kuitenkin pysyy edelleen kädessä tukevasti. Tässä tilassa kenestäkään ei ole enää minkäänlaista seuraa eikä sikaperseilijä varsinaisesti seuraa tarvitsekaan. Hän ei oikeastaan pysty enää aistimaan kuin megalomaanisen humalansa. Näkökenttä on kaventunut. Ajatus ei kulje enää edes tuuman pätkissä. Ajan- ja paikantaju kadonnut. Ihmeellisintä asiassa on, että sikaperseet tai ei, ihminen löytää aina kotiinsa. Vai onko tällä jotain tekemistä roudan ja porsaan kanssa?

Sikaperseet ja aamulla ei pahinta ole krapula, ei morkkis, vaikka nekin ovat sikapahoja. Pahinta on haju. Haju joka ei lähde pesemällä. Ei putsaamalla. Se lähtee vain kärsimällä.

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi