Kun tutkimus ei pysynyt arkistossa
Viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa käynnistyi arkistoista, mutta päätyi paljon laajemmaksi ilmiöksi. Kansallisarkiston hanke ei ainoastaan tuottanut uutta tietoa Stalinin vainojen suomalaisuhreista, vaan avasi padotun keskustelun, jossa tutkimus, kansalaiset ja kulttuuri alkoivat ruokkia toisiaan.
Sytyke tuli julkisuudesta
Loppukesällä 2019 Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen esitti kysymyksen, joka osui suoraan suomalaisen historiakokemuksen hermoon: Stalinin vainoissa kuoli yhtä paljon suomalaisia kuin talvisodassa, mutta miksi tästä tiedetään niin vähän? Vetoomus valtionjohdolle johti Kansallisarkistossa tehtyyn esiselvitykseen ja lopulta viisivuotiseen tutkimushankkeeseen, jonka tavoitteena oli selvittää, keitä Neuvostoliitossa eläneet suomalaiset olivat ja mitä heille tapahtui vuosina 1917–1964.
Alusta asti oli selvää, että aihe ei koskettanut vain tutkijoita. Jo ennen kuin ensimmäiset tulokset valmistuivat, tutkimus alkoi herättää voimakasta kiinnostusta yleisössä.
Tutkimuksesta tuli vuorovaikutusta
Hankkeen edetessä Kansallisarkistoon alkoi virrata sähköposteja, kirjeitä, valokuvia ja asiakirjakopioita. Ihmiset eivät ainoastaan kysyneet kadonneista sukulaisistaan, vaan halusivat myös osallistua tiedon kokoamiseen. Viiden vuoden aikana hankkeelle kertyi tuhansia viestejä ja yli 2 000 sähköpostiketjua, joista muodostui oma, tutkimuksellisesti rikas arkistokokonaisuutensa.
Tutkijoiden ja kansalaisten välinen suhde kääntyi perinteisestä asetelmasta toiseen suuntaan. Arkistot eivät olleet enää vain menneisyyden säilytyspaikkoja, vaan solmukohtia, joissa yksityiset muistot ja viralliset asiakirjat kohtasivat. Moni ryhtyi omatoimisesti selvittämään sukuhistoriaansa ja jakoi löytönsä hankkeen käyttöön. Joukkoistamisesta tuli osa tutkimusmenetelmää, mutta myös osa kokemusta: ihmiset kokivat osallistuvansa yhteisen historian kirjoittamiseen.
Numerot tekivät vaietusta näkyvää
Tutkimuksen keskeinen tulos oli Kohtalona Neuvostoliitto -tietokanta, johon on koottu tiedot 38 000 Suomen kansalaisesta tai entisestä kansalaisesta. Sen avulla tarkentuivat erityisesti Stalinin suuren terrorin vuosien 1937–1938 tapahtumat: noin 6 200 suomalaista tuomittiin vaino-operaatioissa ja yli 4 700 heistä teloitettiin. Kun mukaan lasketaan myös epävarmemmat tapaukset ja inkerinsuomalaiset, uhrien määrä nousee jopa 11 000–12 000 henkilöön.
Lue myös: Ensimmäisen maailmansodan sotilaiden pulloposti löytyi rantahiekasta Australiassa
Luvut eivät jääneet abstrakteiksi. Ne antoivat konkreettisen kehyksen kertomuksille punapakolaisista, amerikansuomalaisista, loikkareista sekä Leningradin ja Siperian suomalaisista. Samalla ne korjasivat sitkeitä väärinkäsityksiä ja osoittivat, kuinka suomalaisten kokemukset kietoutuivat osaksi Neuvostoliiton laajempia ilmiöitä: pakkotyötä, pakkosiirtoja, teollistamista ja poliittista terroria.
Kulttuuri tarttui tutkimukseen
Kun faktapohja vahvistui, aihe alkoi liikkua yhä kauemmas akateemisista piireistä. Tutkimustuloksia hyödynnettiin kirjoissa, lehtijutuissa, dokumenttielokuvissa ja teatteriesityksissä. Hankkeelle esitettiin enemmän yhteistyöehdotuksia kuin sen resurssit sallivat toteuttaa.
Lue myös: Venäjällä leviää uusi synkkä bisnes: ”Mustat lesket” avioituvat arkkurahojen takia
Kulttuurin kautta suomalaiset kohtalot Neuvostoliitossa muuttuivat jaettaviksi tarinoiksi. Yksittäiset elämät, jotka olivat aiemmin jääneet tilastoiksi tai perheiden sisäisiksi muistoiksi, alkoivat hahmottua osaksi yhteistä historiaa. Tutkimus ei toiminut päätepisteenä vaan lähtöalustana, josta taide ja journalismi jatkoivat eteenpäin.
Kansalaisliikkeen piirteitä
Raportin johtopäätöksissä hanketta kuvataan ilmiönä, joka muistuttaa paikoin kansalaisliikettä. Vuosina 2020–2025 aihetta käsiteltiin kymmenissä kirjoissa, sukututkimuksissa ja medioissa. Dokumentaristit, kirjailijat ja teatterintekijät tarttuivat teemaan samaan aikaan, kun uudet tutkijat ja opiskelijat löysivät sen opinnäytetöidensä aiheeksi.
Keskeistä oli kokemus siitä, että kyse ei ollut vain historiantutkimuksesta, vaan pitkään vaietun asian ääneen lausumisesta. Neuvostoliittoon kadonneet suomalaiset eivät enää olleet marginaalinen alaviite, vaan osa suomalaisuuden jaettua muistia.
Lue myös: Venäjä esitteli ensimmäisen AI-robottinsa – käyttäytyi lavalla kuin olisi ollut vodkapäissään
Tutkimus jatkuu, ilmiö elää
Vaikka varsinainen tutkimushanke on päättynyt, työ ei ole ohi. Julkaisutoiminta jatkuu, aineistot säilyvät Kansallisarkistossa ja uudet tutkimuskysymykset odottavat tekijöitään. Ehkä merkittävin vaikutus on kuitenkin se, että keskustelu on lähtenyt liikkeelle tavalla, jota ei ole helppo pysäyttää.
Kun tutkimus ei pysynyt arkistossa, se teki näkyväksi sen, miten vahvasti menneisyys yhä koskettaa. Ja kuinka nopeasti historiasta voi tulla yhteinen asia, kun sille annetaan kieli, luvut ja mahdollisuus osallistua.
