Blogi

Ihana olisi olla ihminen, joka on aina iloinen. Aina hyvällä tuulella ja nähdä jokaisessa asiassa, huonossakin, hyvät puolet ja iloita niistä. Välillä tuntuu, ettei sellaista voi olla, ei kukaan pysty ajattelemaan joka päivä, että onpa ihana päivä! Vettäkin sataa, jotta maa pysyisi tuoreena, tämän päivän harmaa on ihan eri sävyinen kuin eilen! Ja jossain siellä se, aurinko murjottaa... Onneksi välillä murjottaa, nii saadaan joskus nauttia tästä sinisen harmaasta, mukavan kosteasta päivästä. Juuri aamulla suoristettu tukkakin kihartuu kivasti, kun on tämmöinen sumuinen, märkä ilma. Ihanaa.

Todennäköisesti joku päivä tuo ihanan iloinen ihminen ärsyttäisi jonkun niin pahasti, että saisi katsoa maailmaa sinimustan silmän läpi, kunhan turvotus laskeutuu.

Mutta, ah. On niitä ihanan positiivisia ihmisiä oikeasti olemassa. Muistuu mieleen opiskeluaikojen kuvaamataidon opettaja, jonka mielestä kaikki oli ihanaa. Ensin se ihmetytti, poikia ärsytti, sitten se huvitti ja loppujen lopuksi niitä huokailuja kaipaili, kun tuntui, että maailma yrittää kostaa kaiken pahan minkä on tehnyt samana päivänä.

Sen ihmisen läsnäollessa tuntui, ettei mikään asia ole niin paha, ettei siitä selvittäisi. Ei edes ilmastonmuutos. Tai nälänhätä. Pitäisi vain löytyy ne ihmiset, jotka näkevät asioissa sen kultaisen reunan ja saada ne ihmiset päättämään asioista.

Vaikka onhan se niinkin, että kun toisaalle kumarrat, toisaalle näytät persettä.

Sinäpä, James Morrison, sen sanoit.

"You give me something
That makes me scared alright
This could be nothing
But I'm willing to give it a try
Please give me something
Because someday I might know my heart"

Nii-in, Miskaseni. Siinäpä se. Kyllä, vieläkin pelottaa.

Miten on, että niin monen työntekijän joukosta, minun tiimiini sattui tulemaan sellainen, joka hyvin tyypilliseen eläköityvään tapaansa vastustaa kaikkea uutta?? Miksi?

Minä tulen uuteen paikkaan, täynnä tarmoa, teoriatietoa, kokemusta ja intoa ja tämä yksi ei hyväksy mitään mitä minä sanon. Ei usko, vaikka näytän uusimmat tutkimukset ja kerron silmät loistaen tämän työtavan olevan sellainen, mistä saa tähän työhön voimaa ja intoa. Kehun lapsia, kehun aikuisia, mutta kaikista tärkein; puhun positiivisesti ja kannustaen. Kokeillaan, jos ei toimi niin ei toimi ja palataan vanhaan! Hitto vie.

Onneksi minulla sattuu olemaan tiimin vetäjän titteli, että viime kädessä minä päätän mitä tehdään. Vaikka itkien ja väkisin. Goodbye hyvä työilmapiiri.

Voitaisiinko arpoa uudestaan. Tai, saisiko vanhan tiimikaverin takaisin? Please?

Synkkä päivä. Äärettömän väsynyt, uupunut, hajamielinen, oksettava olo koko päivän. Kaikki ärsytti, nyt surettaa. Morkkiskin on, mistä lie. Kahdet avaimet hävitin ja unohdin avata ovet, ensimmäisenä kun aamulla töissä olin. Äärettömän nopeasti ja toivottoman epäonnistuneesti mennyt viikko ja viikonloppu takana ja ei oikein muuta pysty tekemään kuin lasittunut katse silmissä tuijottaa ja miettiä mikä meni vikaan...

Tyhmä, säälittävä olo. Tyhjä ja yksinäinen.

Monday, bloody monday.

Miten se voi olla niin helvetin hankalaa.

Eilen taas joutui surullisesti myöntämään, miten yksinäinen voi olla. Kaikista läheisin ystävä asuu kaukana ja muut ovat tavattavissa kun heille sopii. Turvasatamia on kaksi, joista kumpikin vähintään 300 kilometrin päässä ja toisessa asutaan vielä vain kesäisin. Ihmisiä, jotka toivovat seuraani ja viihtyvät kanssani on harvassa, turvasatamissa, ja kaukana.

Täällä olen sellainen tyyppi, joka muistetaan, kun ei muita ole. Tai muuta. Se viimeinen vaihtoehto.

Parempi sekin kuin ei mitään. Mutta olisi silti kiva olla se, jolle soitetaan ensimmäisenä, kun jotain tapahtuu. Mistähän sellaisia ihmisiä löytyy? Kokisin kuitenkin olevani sellainen hyvä, sellainen, jolle kannattaa soittaa kun jotain tapahtuu.

Kun olisi joku sellainen, jolla ei olisi taka-ajatuksia. Olisi minua varten ja minä häntä.

En minä muuta. Muuten menee loistavasti, kiitos kysymästä.

Niinkuin Lou Reed sen niin hienosti sanoi.

Meidän Biisi.

= Ei mitään miellyttävää.

Vaikkakin ihana on kuulla musiikkia ympäri kaupunkia, pimenevässä elokuisessa illassa kaupungin valot ja nauttia hyvien ihmisten seurasta.

Huonoja ihmisiä siellä vaan on liikaa, ja valitettavasti edelleenkin rautatieasemalla, jonne pitää persaukisen mennä taksitolpan sijaan. Hirvittävän ruma, likainen ja haiseva paikka se on puolenyön maissa. Helsingin helmi.

Todella kamalaa on elämä, kun joutuu myöntämään, että kuvitelma, haave, joka on estänyt kaikki vakavat ihmissuhteet, saattaakin toteutua. Todella ällöttävää.

Hitto. Nyt kun pelkään niin kamalasti tätä suhdetta, niinkin paljon, ettei se toteudu, joudun samalla luopumaan mun tarinasta. Siitä, joka alkaa aina, että Se olisi ollut minun unelmieni mies, jos meille olisi annettu tilaisuus olla yhdessä. Todellakin, "annettu" tilaisuus. Johan noita on ollut noita tilaisuuksia, viimeksi viikko sitten, mutta en tarttunut.

Pelottaa. Siis jos siitä tulisikin jotain?

Tai paremminkin, jos siitä ei kaikkien näiden haaveilujen jälkeen, vihdoinkin kun yrittäisimme, tulisikaan mitään?

Kyllä, tulen olemaan vanhapiika koko loppuelämäni.

Eivät edes koirat voi syödä kuollutta ruumistani, kun olen allerginen.

Tai jos hankkisi niitä koiria, niin voisi kuolla tukehtumalla ja SITTEN ne koirat söisivät minut.

Ei haisisi ruumis rappukäytävässä.

Jos katsoo tarpeeksi monta kertaa dokumentin Epämiellyttävä Totuus, tulee vihaiseksi, epätoivoiseksi ja hukkuu huonoon omatuntoon. Onhan se, epämiellyttävää.