Mua on kustu linssiin.
Oon elänyt siinä uskossa, että suurilta osin vastoinkäymisistä koostuva lapsuus lupailisi onnellista aikuisuutta. Aika nopeasti kuitenkin opin uudelleen, ettei kannata luottaa edes itseensä. Olettaminen on parempi vaihtoehto kuin luottamus, totesi frendini; ei niin syvällistä ja musertavaa kuin luottamuksen menetys. Neuvo, jota aion noudattaa. Aviomiehen päästäminen rientoihin kotkien armoille ei tunnu yhtään niin pahalta kun vain olettaa.
Joo, iänikuisia viisauksia: kaikilla on menneisyys ja siitä huolimatta tulevaisuus. Kaikki tekee virheitä. Mutta kaikki ei opi niistä. Kumman osapuolen virheestä ja oppimisesta se kertoo, jos oletus petetään uudestaan? Jos multa kysytään, ei sellaista parisuhdetta ole olemassakaan jossa jompi kumpi (tai molemmat) ei olisi käynyt kokeilemassa peuhaamista kotipesän ulkopuolella vähintään kerran. Ne jotka väittää toisin, on sokeita tai valehtelee. Hölmöä ehkä, mun mielestä sen (yhden tai useamman) kokeilun pitäisi olla jotenkin sitä kotona odottavaa kaveria parempi, mutta mulle on väitetty ettei se aina ole niin. Ja pystyykö joku ulkopuolinen pariterapeutti oikeasti pelastamaan yhteisen tulevaisuuden? Hmm. Kai sekin kertoo ihmisten väleistä jotain jos ei perkele puhumaan pysty keskenäänkään.
Mä oon aina luullut olevani "kerrasta poikki"-ihminen ja toitottanut sitä niissä harvoissa ihmissuhteissani. Tämän niin kutsutun paranemisprosessin varrella oon muun muassa tehnyt hätäisiä johtopäätöksiä ja asettanut sanoja muiden suuhun, ollut naiivi, itsekäs, rasittava, välinpitämätön, sairaalloisen mustasukkainen, ailahtelevainen ja mikä tärkeintä: lähdössä.
Tässä mä oon siltikin edelleen, uudessa kodissa, toista muksua rikkaampana ja ihan onnellisena. Joistain asioista ei vaan pääse yli, mutta niiden kanssa oppii elämään. Ehkä.