Blogi

Maailmassa on jotain niin vialla. Tai sitten mussa, oon liian naiivi tai optimistinen.

Olipa kerran käsitys nimeltä Moraali. "Moraali viittaa vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä, siihen mikä on oikein ja väärin sekä etiikkaan eli moraalifilosofiaan" (Wikipedia)

Nykyään "Moraali on oppi siitä, kuinka toisia voidaan syyttää pahoiksi. Joskus moraali voi tarkoittaa sitä että toiset syyttävät sinua pahaksi" (Hikipedia). Moraali tarkoittaa myös sitä että kihlasormus on kutsu harrastamaan irtosuhteita, pettämissivuston jäsenyys on ehdoton ja kaikkea saa kokeilla kunhan ei jää kiinni (ellei luvallisesta pelehtimisestä ole erikseen sovittu ja sittenhän se ei ole enää ollenkaan hauskaa).

Enemmän tai vähemmän kuvitteelinen tapahtuma: Kaveriporukka on ulkona, suurin osa parisuhteessa tahoillaan. Törmätään vastakkaisen sukupuolen edustajiin, on kivaa. Valomerkin aikaan ihmetellään porukalla miks naimisissa oleva kaveri ei lähde puolituntemattoman matkaan. Ehkä lähtee, ehkä ei.

Miten kukaan voi rohkaista toista tekemään väärin?!

Sanoisko joku oikeasti selvinpäin kummemmin toisen parisuhteen laadusta tietämättä "Joo, mä ihan vilpittömästi suosittelen että heität viiden vuoden avioliiton ja lapset menemään ja lähdet nyt vaan ton keskinkertaisen kännipanon matkaan"?
Tuntuu hyvältä tietää että kelpaa muillekin kuin puolisolle, mutta kuinka pitkälle se hyvä olo pitää viedä? Kaveri tuskin itse lähtisi jos kotona odottaa joku, miksi kehoittaa toista?

Tästä juolahti mulle mieleen Mikko Aholan mielipide, koska teoilla on yleensä seurauksia. Lukekaa ennenkuin kuuntelette kaveria.
http://mikkoahola.puheenvuoro.uusisuomi.fi/116481-vaiettu-tabu-miehet-naisten-seksiuhrina

Mun on pakko myöntää että oon äärimmäisen pettynyt. Oon saanut konkreettisen vahvistuksen oletukseeni siitä, että miehet ei kertoisi toistensa retkeilyistä vaan päinvastoin kehoittavat niihin.
Miksi? Jos ihminen, itsekäs luonnoltaan kun on, ajaa omaa etuaan niin mitä se hyötyy siitä että kaveri sössii parisuhteensa (jossa ilmeisesti haluaisi olla, koska ei ole siitä lähtenyt)?

Onneksi maailmassa on vielä ihmisiä jotka kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan. Ainakin kunnes toisin todistetaan.

Miksi voisi kutsua kahtakymmentäviittä vuotta? Neljännesvuosisadan villitykseksi? Ei niin että mua houkuttaisi ravata baareissa, matkustella, hypätä benji-hyppy tai ajaa moottoripyöräkorttia. Päinvastoin, mä haluaisin olla nelkyt. Mä haluaisin juoda rauhassa aamukahvin, lukea kirjoja ja harrastaa jotain. Että olis edes mahdollisuus miettiä mitä istuttaisi kukkapenkkiin, vaikka oikeasti ei olisi aikomustakaan. Nelikymppisen lapset elää omaa elämää ja kaverit alkaa etsiä toisiaan parinkymmenen vuoden perhe-elämän jälkeen. Nelikymppinen saa käydä hyvällä omallatunnolla töissä ja jossain töiden jälkeenkin, kenestäkään riippumatta. Nelikymppinen voi vaikka keksiä itselleen uuden ammatin.

Nelikymppisenä olemisessa mua pelottaa että yhtäkkiä huomaan kaipaavani muutosta. Ettei se riitäkään että on vihdoin aikaa itselle. Niin ja vaihdevuodet.

Ehkä silloin nelikymppisenä kuitenkin muistan tätä lasten kanssa oksennustaudin kourissa vietettyä viikonloppua ja osaan olla tyytyväinen ettei enää tarvitse omat yrjöt kurkussa vaihtaa kenenkään ripulivaippaa. Ah, kultainen nuoruus.

Mua on kustu linssiin.

Oon elänyt siinä uskossa, että suurilta osin vastoinkäymisistä koostuva lapsuus lupailisi onnellista aikuisuutta. Aika nopeasti kuitenkin opin uudelleen, ettei kannata luottaa edes itseensä. Olettaminen on parempi vaihtoehto kuin luottamus, totesi frendini; ei niin syvällistä ja musertavaa kuin luottamuksen menetys. Neuvo, jota aion noudattaa. Aviomiehen päästäminen rientoihin kotkien armoille ei tunnu yhtään niin pahalta kun vain olettaa.

Joo, iänikuisia viisauksia: kaikilla on menneisyys ja siitä huolimatta tulevaisuus. Kaikki tekee virheitä. Mutta kaikki ei opi niistä. Kumman osapuolen virheestä ja oppimisesta se kertoo, jos oletus petetään uudestaan? Jos multa kysytään, ei sellaista parisuhdetta ole olemassakaan jossa jompi kumpi (tai molemmat) ei olisi käynyt kokeilemassa peuhaamista kotipesän ulkopuolella vähintään kerran. Ne jotka väittää toisin, on sokeita tai valehtelee. Hölmöä ehkä, mun mielestä sen (yhden tai useamman) kokeilun pitäisi olla jotenkin sitä kotona odottavaa kaveria parempi, mutta mulle on väitetty ettei se aina ole niin. Ja pystyykö joku ulkopuolinen pariterapeutti oikeasti pelastamaan yhteisen tulevaisuuden? Hmm. Kai sekin kertoo ihmisten väleistä jotain jos ei perkele puhumaan pysty keskenäänkään.

Mä oon aina luullut olevani "kerrasta poikki"-ihminen ja toitottanut sitä niissä harvoissa ihmissuhteissani. Tämän niin kutsutun paranemisprosessin varrella oon muun muassa tehnyt hätäisiä johtopäätöksiä ja asettanut sanoja muiden suuhun, ollut naiivi, itsekäs, rasittava, välinpitämätön, sairaalloisen mustasukkainen, ailahtelevainen ja mikä tärkeintä: lähdössä.

Tässä mä oon siltikin edelleen, uudessa kodissa, toista muksua rikkaampana ja ihan onnellisena. Joistain asioista ei vaan pääse yli, mutta niiden kanssa oppii elämään. Ehkä.