Miksi voisi kutsua kahtakymmentäviittä vuotta? Neljännesvuosisadan villitykseksi? Ei niin että mua houkuttaisi ravata baareissa, matkustella, hypätä benji-hyppy tai ajaa moottoripyöräkorttia. Päinvastoin, mä haluaisin olla nelkyt. Mä haluaisin juoda rauhassa aamukahvin, lukea kirjoja ja harrastaa jotain. Että olis edes mahdollisuus miettiä mitä istuttaisi kukkapenkkiin, vaikka oikeasti ei olisi aikomustakaan. Nelikymppisen lapset elää omaa elämää ja kaverit alkaa etsiä toisiaan parinkymmenen vuoden perhe-elämän jälkeen. Nelikymppinen saa käydä hyvällä omallatunnolla töissä ja jossain töiden jälkeenkin, kenestäkään riippumatta. Nelikymppinen voi vaikka keksiä itselleen uuden ammatin.
Nelikymppisenä olemisessa mua pelottaa että yhtäkkiä huomaan kaipaavani muutosta. Ettei se riitäkään että on vihdoin aikaa itselle. Niin ja vaihdevuodet.
Ehkä silloin nelikymppisenä kuitenkin muistan tätä lasten kanssa oksennustaudin kourissa vietettyä viikonloppua ja osaan olla tyytyväinen ettei enää tarvitse omat yrjöt kurkussa vaihtaa kenenkään ripulivaippaa. Ah, kultainen nuoruus.