Tänä aamuna bussissa viereen istui nainen,
joka tuoksui Sunflowers-hajuvedelle. Tuoksu vei ajatukset vuosien taakse. Muistin, kuinka joskus hyvin nuorena olin seurustellut kiihkeästi kaverin kanssa, jolle aina sopi kaikki ja joka ei voinut suoraan kertoa, mitä mieltä oli.
Vietimme romanttisen viikonlopun Pohjanmaalla, emme olleet tavanneet pitkään aikaan. Minä elättelin toivetta siitä, että voisin punkata hänen kämpillään osan alkuviikkoa. Siksi inisin niin kauan epäsuorasti, että hän lopulta suostui, koska "se on ihan sama, tee miten tahdot".
Myöhästyin tahallani sovitusta junasta, menimme kaverini kanssa paikalliseen tavarataloon. Varastettu aika teki minut suorastaan iloiseksi. Tuoksuttelin hajuvesiä, ja ihastuin silloin juuri uutuutena markkinoille tulleeseen "Sunflowers"-hajuveteen.
Lähdimme lopulta ajamaan kohti kaverini kotikaupunkia. Tunnelma oli jotenkin nihkeä, tajusin sen vasta. Yllättäen kaverini ajoi auton tien sivuun ja hyppäsi ulos. Hän ähki siellä noin kymmenen minuuttia ja huuteli, että Sunflowers tuoksuu niin vahvasti, että hän voi pahoin.
Vähitellen löytyi muitakin pahoinvoinnin syitä: hänellä oli itse asiassa vaikka kuinka paljon menoja, ja minun jäämiseni kulmille raunioitti hänen mukavat suunnitelmansa. Hän vain ei voinut sanoa asiasta, vaan "oli ihan sama, mitä tein".
Minä menin aika hiljaiseksi, mutta vähitellen sain sanaista arkkua sen verran auki, että palasimme lähtöpisteeseen, ja minä lähdin kotiin seuraavalla junalla. Toki istuin kunnioitettavan ajan aseman lähtöhallissa, mutta silti.
Olinko vihainen? Olenko vihainen? En oikeastaan. Ylläoleva vain osoitti, ettei minulla ja ko. kaverilla mennyt ajatukset yksiin ollenkaan. Jotkut ihmiset tarvitsevat herkkätuntosarvisen ihmisen, joka osaa utsia toisen solmukohdat hienotunteisilla kysymyksillä. Minä en ole niitä, minä olen voimakasluonteinen jyrääjä.
Minua kestävä mies kestää vaikka valkopyykkäyksen, luulisin =)
