Blogi

Viikko on ollut armoton.

Siitä voisi kertoa kaikenlaista, mutta bussikuskit vievät tällä kertaa pääroolin. Menin maanantaina Lohjalle, ja hyppäsin paikallisliikenteen bussiin. Matka valui Manskun ruuhkassa, kunnes tultiin Tullinpuomin kohdalle. Tukholmankadulle kääntyvien kaista oli totta kai tukossa (kuten aina!). Mannerheimintietä suoraan jatkava kaista oli tyhjä, ruuhka oli mennyt vihreän aallon mukana. Oli hetki viittä sekuntia ennen kääntymisvalon vaihtumista.

Bussini kuski lähti etenemään vääjäämättömän päättäväisesti väärää, oikeanpuoleista kaistaa, ja sekunnilleen kääntymisvalon vaihtuessa painoi kaasua ja suhahti koko jonon ohi oikealta puolelta Tukholmankadulle. Risteys on leveä, Tukholmankatu aukeaa kaksikaistaisena, joten sinänsä täysin laittomasta tempusta ei ollut haittaa kenellekään. Edelleen tosin haukon henkeäni - osin ihastuksesta, osin kauhistuksesta. Enemmän ehkä ihastuksesta, vaikkei se moraaliselle minälle sovikaan...

Tänään kotibussiin noustessani nuori, pisamainen ja salskea kuljettaja nosti kätensä ylämummomaiseen tervehdykseen ja hymyili leveästi. Minulla oli puhelin korvallani, ja hölmistyin. Kuvittelin ainakin hänen katsoneen minua. Sopersin "en muista".... ja hän meni aivan hämmentyneen näköiseksi. Pahinta on, etten vieläkään muista tai tiedä, kuka hän voisi olla. Morjestiko hän jotakuta toista? Erehtyikö henkilöstä?

Kerrankin kun bussikuski morjestaa iloisesti, minä en edes tunne häntä. Elämä on kovaa...

----
Päivitys 2.10.: elämä EI ole kovaa! Sama bussikuski oli vuorossa perjantai-iltana, ja nyt morjesti niin päättäväisesti, että oli pakko selvittää, kuka hän on. Ja lopulta napsahti; vanha lukiokaveri 25 vuoden takaa. Meillä oli hauska kotimatka muistellessa niitä sun näitä.

Minut muistetaan 25 vuoden takaa? Puhhuh vaan. Unohtumaton nainen? Minä? Keuu-keuu :)

Eilen oli onnenpäivä;

kävin Hyvä Ikä-messulla Helsingin Messukeskuksessa. Olin varautunut maksamaan 8 euroa sisäänpääsymaksua, mutta kohtalo päätti toisin; jo ovella minulle ojennettiin pääsylippu käteen. Jonkin kunnan terveyskeskuksen naisporukasta oli jäänyt joku tulematta mukaan, ja ylimääräinen lippu päätettiin antaa seuraavalle sisääntulijalle, eli minulle. Kiitos, tuntematon terveyskeskus :)

Sisällä muun muassa kuuloalan apuvälineiden maahantuojat (en ollut tietenkään kiinnostunut muista) esittelivät tuotteitaan minulle todella kiitettävällä innolla ja intensiteetillä. Olo oli kuin kuningattarella. Huomiota kiinnitti uudenmallinen kuulokoje, jonka linkin poikkeuksellisesti tiputan tähän:

http://lyhytlinkki.net/?8me8tymk

Kojetta saa erivärisillä kuorilla, joka on "beesseihin" kojeisiin tottuneelle luksusta. Lisäksi siinä ei ole lainkaan korvakappaletta eikä kojeen ja korvakappaleen yhdistävää väliletkua, vaan korumaisesta kojeesta lähtee pienenpieni johto korvan sisällä olevaan kuulokkeeseen. Kehitys kehittyy selkeästi, ja voi kuinka haluaisinkaan sen kelkkaan mukaan. Ikävä kyllä kuulonalenemani on liian vaikea, että korumainen Delta voisi minua auttaa...

Kun ihailin kojetta maahantuojan ständillä, vieressäni oleva ikääntynyt rouva ojensi yllättäen kätensä ja kysyi; miksi en saisi tuollaista? Hänelle oli siinä vieressä esitelty kommunikaattoria, johon kuuluvat korvakuulokkeet, ja joka on itsessään pienen kaukosäätimen kokoinen. Rouva loihe lausumaan juuri ne historialliset sanat, jotka ainakin minun silmissäni nostavat ikäihmisten arvoa entisestään: niin, miksi te tosiaan tyytyisitte isoihin ja kömpelöihin apuvälineisiin. Koruja vanhojenkin korviin!

Blogittamattomuuteen on syy;

olin kaksi päivää työmatkalla Turussa. Sen jälkeen telkkari tuli takaisin lauantaina (jii haa!), joten oli olevinaan Tärkeämpää Tekemistä (tm).

Työnantajan sopimushotelli oli konttoria vastapäätä, ja oli ihan hyvät mahdollisuudet nukkua hyvin. Sitä ei suotu; yläkerran turistirähisijät kotiutuivat klo 1 yöllä ja alkoivat rymistellä taas klo 7 aamulla. Vaikka olen huonokuuloinen, kuulen ja aistin oikein hyvin talon rakenteissa kantautuvat matalat äänet, kuten askeleet, ovien ja ikkunoiden kolahdukset.

Hotellin aamiainen oli murheellinen sekin; ei ollut kuin yhtä lajia tummaa leipää, appelsiinimehu oli laihaa, puuro hapanta. Tunsin pakokauhua, ja siksi söin appeet pian. Sen jälkeen respaan maksamaan.

Siellä huomasin, että asioidessani respatytön kanssa oikealla puolellani seisoi noin 30 sentin päässä keski-ikäinen suomalaismies, joka seurasi jokaista liikettä herpaantumatta. Hän selkeästi kyttäsi, milloin voisi itse vaivata respatyttöä. Kiukkuni nousi sata pykälää sekunnissa, ja totesin miehelle: Olet liian lähellä.

Hän ei reagoinut mitenkään ensin, kunnes toistin sanomani sekä lisäsin: En pidä siitä, että olet liian lähellä. Hän oli kuitenkin varsin kovanaamainen, koska totesi "Vai niin" eikä siirtynyt milliäkään. Onneksi sain maksun hoidettua ja ryykäsin laukkuineni ulos hotellista, ennen kuin halu lyödä täysin vierasta ihmistä valtasi mielen. Kirotut lähiluteet! Kirotut!

Tänään oli varsin kiintoista päivä.

Työnantaja oli maksanut pari bussilastillista porukkaa Riihimäen Viestirykmentin tiloihin virkistyspäivään. Meidät jaettiin 6-8 hengen ryhmiin, ja hieman nihkeänoloiset alikessut opastivat meitä ilmakivääriammunnan, armeijapuhelinten, teltanpystytyksen, suunnistuksen sekä ennen kaikkea rynnäkkökiväärien kokoamisen ja purkamisen pariin.

"Rynkky" tuli purettua ja koottua muutamaan kertaan, kunnes alkoi sujua hyvin. Kuteja eivät ikävä kyllä antaneet meille, olisi varmaan käynyt liian vaaralliseksi meno :) Muutenkin kiväärin ulottuvuudet hämmentävät: laukaus kajahtaa ilmoille 130 desibelin voimalla, ase painaa vajaa neljä kiloa.

Ammunnat kuulemma suoritetaan maastossa Peltorit korvissa. Alkaakin mietityttää, että jos Suomen rajalle tulisi joku "pieni" sota, näinköhän soltut kuulonsuojaimet korvissa ryömisivät puskissa? Miten voi yleensä käyttää asetta, jonka yksi laukaisu voi kuurouttaa? Miten sitten kuunnellaan vihollisen liikkeitä ja oksien risahteluja? Ja miten yli päänsä muinaisessa historiassa sotineet soltut kuulivat yhtään mitään?

Onnenpäivä.

Ensinnäkin heräsin flunssasta parantuneena. Kipeän kurkun ja njäääääääh-olon sijasta olin melkein heti halukas nousemaan sängystä ja aloittamaan päivää. Aiemmin on ollut todellista tervanjuontia. Huumori ja innostuskin alkoivat varovasti nostaa päätään. Se on selkeä tervehtymisen merkki. Sairaana on kaikki niin ÄRRRRSYTTÄVÄÄ.

Toinen hauskuus: löysin Kauppalehden sivuilta itselleni unelmatyön! Better Business-niminen ruotsalaisfirma etsii ns. valeasiakkaita (mystery shoppers) testaamaan yritysten palveluita. Jutussa puhutaan esimerkiksi asiakkaista, joilla on "valtavat jalat". Niin, vaikeatahan se on ruveta valeasiakkaaksi testaamaan kenkäkauppojen tarjontaa ja kysymään koon 43 kenkiä (naisasiakas siis), ellei ole niitä koon 43 räpylöitä. Minulla on! Sen lisäksi olen 180-senttinen, leveäharteinen ja pitkäkätinen. Farkut pitää aina ostaa sieltä mistä saa 87-senttisillä punteilla. Painoakin on kertynyt yli 100 kilon, joten haloo! Better Business! Täällä olisi yksi MONIPUOLINEN mystery shopper tyrkyllä!

:)

Maanantai.

Flunssa ei anna periksi, kurnutus jatkuu. En ollut päästä ylös punkasta. Jätin viikonloppuna särkylääkkeet pois, ja sain tuntea, miten kipeä oikeastaan olenkaan.

Ei potkua keilatunnille, minnekään. Pahus. Työkaveri kuunteli seksikästä kurnutustani hetken, kunnes totesi "tuo ei ole enää tervettä" ja painosti näin lempeästi minut soittamaan työterveysasemalle. Aika on "jo" huomenna, saa nähdä, mitä tohtori sanoo. Astmapiippujen reseptit nyt ainakin uusin. Jotain hyödyllistä.

Kurja ja väsynyt päivä, mutta valopilkkukin pilkahti! Keskustelufoorumini sai sponsorin!

Niin mikä, no tämä: http://www.keskusteluakuuloasioista.net/foorumi/index.php

Edellisestä merkinnästä tuli mieleen,

että palovaroittimen paristo pitäisi 9/11:n kunniaksi vaihtaa. Lupasin senkin vaihtaa vuoden välein, 9/11:n aikoihin, enkä sitten vasta, kun alan heräillä sen "tahtoo uuden patterin"-rapsahduksiin vähän väliä.

En varmaan kuulisi palovaroittimen "normaali" rapsahduksia, mutta minullahan on kuulovammaisen palovaroitin, eli sen jokainen vingahdus välittyy kuulovammaisen hälytyskeskuksen vilkkuvaloille ja sänkytäristimelle.

Kuvitelkaa vain tilanne; nukutte autuaasti. Klo 03.06 yöllä täristin pärähtää ja herätyskellon valo vilkahtaa. Olette aivan titityy seuraavan minuutin verran, käytte ovella, käytte puhelimella, ei elonmerkkiäkään. Nukutte loppuyön levottomasti ja kummituksia peläten.

Tämä toistuu muutaman kerran, lopulta sitten niin, että istutte illalla telkkarin ääressä, ja vilkkuhälyttimen merkkivalosta pystytte lopulta hiffaamaan, että hälytys tulee palovaroittimesta. Olisin hiffannut asian jo aiemmin, mutta tuli haluttua herätyskello, missä ei ollut symbolia hälytyksen lähteelle. Turhaa säästöä :p

Että ostamaan palovaroittimen patteria, marrss... on jo 9/17...

Sunnuntaipuuhia.

Sain pakastimen lopultakin niin tyhjäksi, että pystyin sulattamaan sen. Tämä olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen...

Minulla on käytettynä ostettu freonipakastin, joka aluksi oli aivan hiljainen, mutta joka parin vuoden jälkeen alkoi käydessään resonoida aivan kaameasti. Se suorastaan rämisi. Pakastimeni on makuuhuoneessa, mutta kun minä olen huonokuuloinen, ei sen räminä häirinnyt unia yhtään. Ihmettelin välillä tosin, miksi mokoma oli muuttunut niin meluisaksi.

Huurrettakaan se ei tuntunut keräävän, kunnes vuosi sitten vetäisin toiseksi alinta pakastimen koria ja kässäsin, MINNE se huurre oikein kerääntyy... lopulta tänään sain tehtyä ekoteon ja sulatettua pakastimeni. Ja kaskas! Meluisa vekotin muuttui hiljaiseksi välittömästi!

Oppia ikä kaikki O_o Uusavuttomuus nosti heti päätään! Pakastin sulatukseen tämän jälkeen joka vuosi, varmasti.

Tämä on niitä päiviä, jotka mielellään skippaisi allakassaan.

Eilen illalla tajusin, ettei television kuvan pimeneminen vähitellen suinkaan johtunut scartjakajasta tai scart-liittimestä, ei, telkkari oli alkanut pimentyä vähitellen. Katsoin dvd:ltä King Arthurin ja mietin, miten mustasävyinen ja ruma koko leffa oli. No olihan se, kun telkkari mustasi fiiliksiä omalta osaltaan.

Eikun soittokierrosta telkkarihuoltamoihin. Kolmas yrittäjä vastasi, ja vastaanottimen nouto järjestyi tänään klo 17. Kiitos lauantaiaukiolo! Huollon hinnasta ei ollut vielä mitään puhetta, mutta eiköhän se ole sen ajan murhe. Haluan kuitenkin digivirittimellä varustetun 28-tuumaisen taulu-tv:n EDULLISESTI, joten olen valmis maksamaan laadukkaan 28-tuumaisen Philipsin huollosta ehkä vielä tämän kerran.

Suuntasin sen jälkeen paikalliseen Prismaan, ja siellä oli tietysti koko Malmi liikkeellä. Tulee aivan rottafarmi mieleen, kun katsoo nykyihmisiä. He ottavat oikeuden katsoa hyllyjä, kun työntävät ostoskärryä, kääntyä ihan missä vaan, pysähtyä ihan mihin vaan, jättää ostoskärrynsä ihan mihin vaan. Närkästynyt puhina toki seuraa sitä, joka heihin törmää. Kassalla tietysti edessä on perheenäiti, joka on päättänyt hankkia KAIKEN JUURI TÄNÄÄN, ja takana krapulainen pariskunta, jonka mies kärisee aikakauslehtien otsikoille lahjakkain argumentein "pelkkää p*kaa".

Selvä se, että edessäolija maksaa käteisellä tasarahalla, ja sillä välin takanatulija tulee melkein päälle, kun hänen mielestään jono vetää liian hitaasti. Pakkaan ennätysvauhtia ja olen kireä kassaneidille, joka on syytön. Neiti parka, olen pahoillani. Koetan taas seuraavat n viikkoa välttää kauppoja lauantaisin. Arki-illat ma-to klo 20 jälkeen ovat BUENO. M.O.T.

Tänä aamuna bussissa viereen istui nainen,

joka tuoksui Sunflowers-hajuvedelle. Tuoksu vei ajatukset vuosien taakse. Muistin, kuinka joskus hyvin nuorena olin seurustellut kiihkeästi kaverin kanssa, jolle aina sopi kaikki ja joka ei voinut suoraan kertoa, mitä mieltä oli.

Vietimme romanttisen viikonlopun Pohjanmaalla, emme olleet tavanneet pitkään aikaan. Minä elättelin toivetta siitä, että voisin punkata hänen kämpillään osan alkuviikkoa. Siksi inisin niin kauan epäsuorasti, että hän lopulta suostui, koska "se on ihan sama, tee miten tahdot".

Myöhästyin tahallani sovitusta junasta, menimme kaverini kanssa paikalliseen tavarataloon. Varastettu aika teki minut suorastaan iloiseksi. Tuoksuttelin hajuvesiä, ja ihastuin silloin juuri uutuutena markkinoille tulleeseen "Sunflowers"-hajuveteen.

Lähdimme lopulta ajamaan kohti kaverini kotikaupunkia. Tunnelma oli jotenkin nihkeä, tajusin sen vasta. Yllättäen kaverini ajoi auton tien sivuun ja hyppäsi ulos. Hän ähki siellä noin kymmenen minuuttia ja huuteli, että Sunflowers tuoksuu niin vahvasti, että hän voi pahoin.

Vähitellen löytyi muitakin pahoinvoinnin syitä: hänellä oli itse asiassa vaikka kuinka paljon menoja, ja minun jäämiseni kulmille raunioitti hänen mukavat suunnitelmansa. Hän vain ei voinut sanoa asiasta, vaan "oli ihan sama, mitä tein".

Minä menin aika hiljaiseksi, mutta vähitellen sain sanaista arkkua sen verran auki, että palasimme lähtöpisteeseen, ja minä lähdin kotiin seuraavalla junalla. Toki istuin kunnioitettavan ajan aseman lähtöhallissa, mutta silti.

Olinko vihainen? Olenko vihainen? En oikeastaan. Ylläoleva vain osoitti, ettei minulla ja ko. kaverilla mennyt ajatukset yksiin ollenkaan. Jotkut ihmiset tarvitsevat herkkätuntosarvisen ihmisen, joka osaa utsia toisen solmukohdat hienotunteisilla kysymyksillä. Minä en ole niitä, minä olen voimakasluonteinen jyrääjä.

Minua kestävä mies kestää vaikka valkopyykkäyksen, luulisin =)