Blogi

Tänään oli SELLAINEN päivä.

Se alkoi heti aamusta Pasilan asemalla, kun leipäauto vilkkua näyttämättä pyrki oikealle, missä olin juuri astumassa suojatielle. Väistin, mutta ärjyin kuula punaisena auton perään "Käytä vilkkua, kusipää!" Onneksi bussi tuli, joten ei tarvinnut kauaa punastella kanssaihmistensä katseiden ristitulessa.

Seuraavaksi kännykän virtakytkin sanoi kontrahdin irti. Minähän laitan kännykän nukkumaan yöksi. Eikö saisi? Ei ilmeisesti, puhelin ei inahtanutkaan. Eikun huoltoon ja vara(romu)kännykän aktivointi.

Työkaveri kutsui lounaalle, ja keksin säästyä lompakonraijausvaivalta; työnsin pankkikortin takataskuun. Hyvin meni siihen asti, kunnes iltapäivällä menin vessaan, ja kortti jumittui jonnekin siten, että kuului vain *naps*. Poikkiko oli? Oli! Arvasitte oikein!

Tuossa sitä on ennakko-perjantai 13.:ta. Huomenna ei kerta kaikkiaan enää VOI tapahtua mitään pahaa. Tänään tapahtui jo kaikki.

Kruununa kaikelle sain kirjeen, jossa minua pyydetään uuden influenssarokotuksen kokeiluryhmään. Koska kirje tuli tänään, olen taipuvainen ajattelemaan, että varmaan kuolen siihen piikkiin... no, no...

Haahuilu yhdellä kuulokojeella on jatkunut. Lauantailääkärin antiin olin niin tyytymätön, että maanantaiaamuna 8.00 tilasin työterveysasemalta ajan. Perusteena se, että olen likemmäs työkyvytön yhdellä kojeella. Ei puhettakaan palavereihin osallistumisesta.

Puhelimen varassa nyt jotenkuten rullaa, mutta sitten kuulovammaisen hands-free (Nokia Inductive Loopset LPS-4) alkoi pätkiä. Ne ovat muuten hyviä vermeitä, mutta ne eivät kestä minua. Jo toinen hajonnut. Arvatkaa vain, miten vammainen olo voi ollakaan, kun ei kuule yleensä eikä puhelimellakaan! Super!

Työterveyslääkäri oli jumalatar. Hän ensinnäkin kuunteli ja katsoi korvaan, totesi heti "tärykalvo on punainen" ja määräsi pilleripurkin. Helpotus oli niin suuri, että olin sulaa lätäköksi vastaanottohuoneen lattialle. Sitten hän määräsi Otiborinia ja kehotti olemaan käyttämättä enää niitä ototoksisia kuolemantippoja.

Seuraavaksi hän määräsi kontrolliajan suosikkikorvalääkärilleni, joka pitää vastaanottoaan samalla asemalla. Ah onnea! Firman piikkiin, mutta niin pitääkin. Kuulo on osa työkykyä. Ei se saa mennä romuksi, muuten ei tehdä enää hommia ;)

Mutta se tärkein asia! Korvaa ei särje enää! Nyt tiedän tasan, miten kaamealta pikkulapsista tuntuu. Edellisestä välikorvantulehduksestani on 35 vuotta, ja muisto on ehtinyt unohtua. Korvatulehdus on _yököttävää_...

Niin,

särki se on. Kuulokojeenkäyttäjän korvakäytävät ovat muutenkin kovilla, ja kun haluaa KAIVAA korviaan muun muassa liiallisen omenankäytön vuoksi, voi mennä pöpö korvaan.

Vaikka kuinka desinfioisi Otiborinilla.

Olen kuitenkin elänyt melko ongelmattomasti kaikki nämä 20 vuotta kojeiden kanssa. Kuulemma voisi mennä huonomminkin. Korvatulehdus voisi olla vaikka kerran kuussa.

Sitä pahemmalta tuntuu, kun se korvatulehdus tulee, 15 vuotta edellisen tulehduksen jälkeen. Näin kävi perjantaina. Yllättäen vain oli vasemmassa korvassa hirveän turvonnut ja kipeä kohta. Luulin finniksi ja törkin Otiborinisella pumpulipuikolla. Ei puhjennut.

Tänä aamuna olinkin jo ihan paniikissa. Korvaa särki, särki, särki, särki. Ja oli lauantai. Helkkari!

Ei kun soittelemaan lääkäriasemia läpi. Onneksi aika pian löytyi aika kärsivälliseltä vanhalta sedältä, joka ronkki korvaa perusteellisesti, ei saanut mahdollista paisetta puhki, joten tyytyi täyttämään korvan neomysiinitipoilla. Luin tropin pakkausselosteen, ja siinä todettiin lakonisesti pitkäaikaisen käytön aiheuttavan huonokuuloisuutta. Neomysiini kun on ototoksinen aine. Olen sanaton. Kuulovammaiselle huonokuuloisuutta aiheuttavia korvatippoja? Viekää nyt vielä tuhkatkin pesästä ja kuopittakaa kuulokäyrä! Olkaa niin hyviä! Olkaa!

Kuulokojekielto määrättiin maanantai-iltaan asti. Kontrollikäynti tiistaiksi. Nyt sitten sinnitellään ja kiroillaan yhdellä kojeella. Olo on kuin avaruusolennolla. Ja kyllä, kyllä sitä korvaa särkee. Särkee! Edelleen! Helkkari! Ellei se tokene, kaadan maanantaina rikkihappoa sinne, johan lähtee pöpö!

Ostin uuden lompakon,

koska vanha hajosi jo todella pahasti. Tyhjensin vanhan lompakon ja katselin sitä hetken. Muistin yön kevättalvella, kun olin tarrautunut siihen kiihkeästi.

Töissä oli ollut kiireinen päivä, ja jossain päivän vaiheessa alkoi tehdä mieli limonaatia. Otin lompsan laukusta ja kaivoin sopivat kolikot. Huolettomaan tapaani heitin lompsan kassiin. Kiire oli, ja oli ennenkin tullut tehtyä niin.

Päivä kulahti, lähdin järjestöni hallituksen kokoukseen. Siellä istuttiin iltakoulussa pitkään ja vielä senkin jälkeen juteltiin niitä näitä. Kello oli jo yli puolenyön, kun tilasin taksin kotiin. Oli pakko mennä taksilla, koska kokous jatkuisi seuraavana aamuna klo 9 tasan, eikä ollut havaintoa julkisten kulkuneuvojen menemisestä. Takkikin oli jo melkoisen tyhjä.

Taksi tuli, kuskina oli mukavahko nuorimies, ei mikään standarditaksimies. Ehkä juuri sinä iltana oli tarkoitus olla juuri sellainen taksikuski. Joka uskoi, eikä lähtenyt heti poliisiasemalle.

Kotipihalla, maksun aikaan, lompakkoa ei löytynyt mistään. Joo, se oli HETKI. Väsy on todella paha, pitäis päästä nukkumaan, ei ole rahaa taksikuskille. Adrenaliini syöksähtää suoniin kuin kuularuiskulla ammuttuna, väsynyt kroppa hetkahtelee kuin räsynukke luotisateessa.

Kelasin monta hetkeä, ja alkoi hahmottua, mitä pitäisi tehdä. Olin hukannut lompakkoni bussiin pari kesää sitten, enkä kestäisi vastaavaa korttien kuoletusrumbaa enää. Työkaverit olivat neuvoneet hajauttamaan "kortistonsa", ja siksi tiesin, että Visa Electron oli eteisen laatikossa.

Kerroin tämän taksikuskille, ja pyysin päästä hakemaan korttia, jos jätän muut kamat taksin takapenkille. Kuski suostui asiaan. Kotona välähti mieleen, että lompsa on varmaan työpaikalla, jossain kaapin uumenissa tai peräti lattialla.

Palattuani kerroin teoriani taksikuskille, ja pyysin häntä ajamaan Vallilaan. Matkan aikana kuski koetti kertoilla, kuinka hän on kirjoittanut juttuja ihmeellisistä tapauksista, että hän ajaa taksia vain saadakseen lisäansioita. Että oikeastaan hän on free-lancer-kirjailija.
Minulla oli jutut vähissä, ja katsekin alkoi vähitellen lasittua.

Perillä työnantajan oven edessä sanoin, että koetetaan kuitenkin maksaa sillä Visa Electronilla. Olo oli jo aika syyllinen. Kuski yritti, muttei saanut korttia toimimaan. Parin yrityksen jälkeen hän totesi, ettei toimi. Pyysin ajamaan mutkan taakse pankkiautomaatille. Ei se toiminut sielläkään. Mr. Murphy! Visa Electronin siru oli särkynyt jossain mutkassa.

Palasin autoon sadatellen "tämä ei ole enää totta, ei ole enää totta, ei ole, ei näin huonoa vitsiä voi ollakaan enää. Kuskinkin ilmeet alkoivat jo hieman synkistyä. Totesin jonkinlaisella "final call"-äänellä, että nyt on vaihtoehdot vähissä. Että sen lompsan on pakko olla duunipaikalla.

Kuski ajoi pääkonttorin oven eteen, ja minä mietin, minkätasoiset varashälyt firmalla olisivatkaan päällä. Ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Mutta epäonni oli päättänyt väistyä. Kulkukortti toimi, muistin pin-koodin, hissi toimi, maisemakonttorin valot syttyivät sitä mukaa, kun aistivat liikettä. Lensin sermien välistä ja maastouduin lompakkoni päälle, joka oli pöydän alla.

Helpotus oli jotakuinkin TÄYDELLINEN.

Palasin pikapikaa taksin luokse, lompsa koholla kuin voitonmerkki. Ensi sanoikseni sanoin kuskille: kiitos kun uskoit. Vasta sitten tuli holtiton tärinä...

...toisinaan mietin, mitähän tuo free-lancer-kirjailija-taksikuski sai tästä tositapauksesta irti. Mene ja tiedä, istu ja pala. Poroksi.

Lapsena oli tarve ihmetellä elämän itsestäänselviä asioita. Kuten esimerkiksi sitä, että kuulakärkikyniä oli (silloin harmaalla 70-luvulla) vain sinisiä, punaisia, vihreitä ja mustia. Joskus piirtelin kuvia, ja kysyin äidiltä, miksi ei ole olemassa keltaista kuulakärkikynää.

Äiti puhahti, järkevänä ja vanhana jo silloin, ja totesi; eihän sitä keltaista mustetta edes näkyisi.

Tyydyin kohtalooni, mutta asia jäi mieleen.

Muutama viikko sitten oli Lohjalla paikallisessa säästötalossa myynnissä 30 kuulakärkikynän paketti. Värejä löytyi joka lähtöön; perusvärien lisäksi tarjolla vaaleanpunaista ja -sinistä, violettia, pinkkiä, oranssia, ja ennen kaikkea: kaksi KELTAISTA kynää.

Äiti oli toki oikeassa; keltaisen kynän jälkeä ei näe. Mutta ei se mitään. Omistan nyt keltaisen kuulakärkikynän. Ympyrä sulkeutuu, unelma toteutuu. Eikä sen toteutuminen tunnu yhtään pahalta. Järjettömilläkin unelmilla elää...

Lapsena hukkasin kotiavaimeni puskaan.

Sitä haettiin koko ilta koko perheen voimin, ja tuska siitä, että joku on sen rikollisesti anastanut ja tulee seuraavana yönä varkaisiin, tikutti alitajunnassa. Mutta avain pysyi hukuksissa, toisaalta kukaan ei tullut koskaan varkaisiin.

Siitä on 35 vuotta. Jo silloin päätin, että pidän avaimestani PALJON parempaa huolta.

Koomista, tragikoomista. Sen jälkeen avain on ollut hukassa ainakin n kertaa... eikö olekin luottamustaherättävä tämä blogientry? Totisesti...

Nykyisessä asumismuodossani olen onnistunut pitämään avaimestani huolta tähän päivään asti. Tähän päivään asti, totisesti.

Otin etäpäivän töistä saadakseni enemmän tehtyä, ja erehdyin laittamaan pyykit pyörimään pyykkitupaan. Menin ripustuspuuhiin kori kainalossa ja kännykkä kaulassa mahdollisten työpuheluiden varalta ja -

...avain ei tullutkaan kaulaan. Työpöpperö päässä vain oli niin paksu, ettei tajunta elämän tärkeistä tosiasioista päässyt tunkeutumaan sen läpi.

Niin, miltä se nyt tuntuisi, kun avain on kotona? Hetken sitä uskoo mahdollisuuksiinsa avata ovi ilman avainta - siis että eihän se ovi VIELÄ mennyt kiinni. Sitten tajuaa, että kiinni on. Tunne siitä, että on kaiken ulkopuolella, valahtaa päälle. Mieli skannaa mahdollisuudet salamannopeasti.

Kriisitilanteessa ihminen on nopea ja parhaimmillaan. Sääli, ettei kroppa kestä jatkuvaa kriisitilaa. Vaikka kuinka tykkäisi valppaasta ja yliluonnollisesta olostaan.

Tämä kriisi oli aika vaaraton - oli arkipäivä, kännykkä oli kaulassa, ilmoitustaululla oli numero, johon soittaa. Huoltomies tuli vartissa. Ei sitä ehtinyt kuin hymyillä typerästi ja kuunnella talon ääniä. Ei jäänyt edes kauhufiilis "tätä en tee koskaan enää". Huolestuttavaa :)

Kesäkausi päättyi eilen sitten virallisesti.

Asian huomasi kahdesta asiasta; ensinnäkin oli Mikkelinpäivä. Vuotuisen ajantiedon mukaan pitäisi vihannekset olla nostettuina vihannesmaasta viimeistään tuolloin, ja meidän perheen naiset rehkivät mökillä parhaansa mukaan toteuttaakseen ajantiedon toteutumisen.

Mieli vain jotenkin kieltäytyi uskomasta, että kesä on mennyt ja syksy sekä pakkaset ovat ihan ovella. Niin lämmin syyskuu on ollut - kämppäni ikkunat ovat etelään, eikä ole "aurinkoenergiaa" käyttäessä tarvinnut avata pattereita vieläkään.

Eilen tosin Ukko Ylijumala ilmeisesti kyllästyi kesän viipyilyyn ja järjesti taivaassa bileet saattaakseen sen kotimatkalle viimeinkin. Taivas räiskyi ja paukkui monta tuntia ja vettä tuli kuin aisaa. Välillä ihan pelotti, kun taivas jymisi, kuten ei koskaan ennen. Eivät sentään sähköt menneet, siitä kiitos kaupunkiasumiselle.

Tänään auringonpaiste on jotenkin valjua. Näinköhän se kohta tulisi talvi?