Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho oli eilen Seitsemäs taivas -keskusteluohjelman vieraana. Hänen oivat verbaaliset kuvaukset paniikkihäiriöstä nostivat jääkylmän hien iholleni. Mieleeni palautui taannoinen ajatustenjako Mikan kanssa teemasta, mutta ennen muuta itse keskustelun kohde: paniikkihäiriö. Mitä paniikkihäiriö sitten tekee blogissa baarikaappi? Vastauksena on tietysti kuningas alkoholin ja paniikkihäiriön välinen absurdi suhde. Alkoholi on Suomessa yleisin paniikkihäiriön laukaisija ja samalla perinteisin hoitomuoto.
Omaan henkilökohtaisen suhteen paniikkihäiriöön. Tämä syvä viha-rakkaus on kestänyt kohdallani vuodesta 1996. Se saavutti infernaalisen huippunsa vuosina 2004–2006 muuttuen sen jälkeen siedettävän leppoisaksi asuinkumppaniksi. Minun paniikkihäiriöni laukaisi krapula – tuttu tarina todella monille – ja sen helvetillisin voima iski aina krapulassa. Nopein, tehokkain ja helpoin itsehoitomuoto oli alkoholi. Arvaatte, että alkoholilla hoidettuna kehä on valmis – känni ja uskomaton helpotus – krapula ja musta helvetti – känni ja taas turvassa. Arvioimme taannoin jo eläkkeellä olevan dosentti Juha Partasen kanssa, että jopa 70 prosenttia alkoholiongelmista saattaa johtua erilaisista ahdistustiloista ja niiden itsehoidosta. Se on paljon se.
Miksi ihminen on niin typerä, että tietoisena paniikkihäiriöstään vetää kännin? Vastatakseen pitää kertoa jotain elinkumppanistani paniikkihäiriöstä. Mika Myllyaho puki perusajatuksen eilen elegantisti sanoiksi: toiset ihmiset kokevat maailman voimakkaasti ruumillaan – siis kehollaan. Se on kauneimmillaan koko keholla tunnettua fantastista euforiaa ja hirvittävimmillään synkänmustaa psykofyysistä ahdistusta. Kun opit paniikkihäiriön, kulkee pelko siitä alitajunnassa jatkuvasti mukana. Se stressaa kehoa ja mieltä. Elät kuin kehon vireyttä säätelevä ruuvi olisi koko ajan liian kireällä. Alkoholilla pääset hetkeksi, pieneksi vapauttavaksi toviksi pakoon, keskushermosto lamaantuu ja koko kehossasi tapahtuu täydellinen metamorfoosi – from hell to heaven. Ja sitten seuraa kääntöpuoli: mieti pahin krapulasi ja kerro se sadalla – olet lähellä paniikkihäiriöisen ihmisen dagen efteriä. Helvetti kehossasi. Kauhea helvetti – se helvetti joka muistui eilen Mikan elävistä kuvauksista taas mieleen.
Tein kuusi vuotta sitten rauhan elinkumppanini kanssa. Minä en karkaa sitä humalaan ja se ei kiusaa minua krapulassa – joita ei ole. Syntyi siedettävä diili ja sopuisa yhteiselomme alkoi – luojan kiitos. Ei, ei paniikkihäiriö minusta poistunut, mutta se on eläkkeellä paljon leppoisampi kaveri. Sanon Myllyahoa mukaillen, että rakastan paniikkihäiriötäni, mutta vihaan sitä eniten maailmassa. Se toi minuun ainutlaatuista herkkyyttä, mutta psykofyysisesti raiskasi minut satoja kertoja vuosien varrella. Haluanko lausua paniikkihäiriöstä jotakin setämäistä? Haluan. Te tuhannet ja tuhannet, joilla on kanssani sama asuinkumppani, totean seuraavaa: tehkää rauha sen paskiaisen kanssa, sillä sitä ei voi voittaa itselääkinnällä. Paljon parempi on siedettävä rauha kuin valmiiksi hävitty sota. Pian – tai ajan kuluessa – huomaatte, että paniikkihäiriö on myös valtava voimavara, joka antaa paljon.