Kello 22.15 katselen parvekkeelta, kuinka vartijat roudaavat vahvassa humalassa olevaa miestä metroaseman ovista. Ukko kiljuu sekopäisenä: pakko mun on jossain lämmitellä! Aamulla kuljen Ympyrätalon kuvetta ja seisahdun hetkeksi seuraamaan tapahtumia tien toisella puolella. Neljä miestä kiistelee kovaäänisesti siitä, kuka lähtee Alkoon. Samalla kuulen takaani porttikongista supinaa. Siellä laitapuolen kulkija vaahtoaa puhelimeen, ilmeisesti vaimolleen, että ”rahat menivät juomiseen”. Jatkan kohti torin sporapysäkkiä.
Seiskan pysäkki on lähempänä toria, joten näen viereisessä katoksessa olevan seurueen. Kolme miestä ja nuorehko nainen juovat Suomi-viinaa. Nainen ei ole 30 ikävuotta vanhempi, mutta muun seurueen ikää on elämän kuluttamilta kasvoilta vaikea arvioida. Paikalle hulmahtaa neljäs mies ja kaivaa hihastaan uuden pullon. Hän taisi käyttää Alkon itsepalveluhyllyä, pohdiskelen. Nainen ja kaksi miehistä eroavat muista ja alkavat hoippua kohti pysäkkiä jossa seison. Ensin he kuitenkin riitelevät pysäkille jäävien kanssa pullosta. Tunnistan erään heistä. Hän istui viikko sitten kanssani samassa ratikassa ja huuteli täysin sekavia. Muistan miettineeni, että humala selittää käytöksestä vain osan ja mielenterveys näyttelee pääroolia.
Pysäkilläni seisovat ihmiset lakoavat pelokkaina sivuun, kun seurue lähestyy. Eräs nainen tulee aivan kylkeeni suojaan. Pysyn paikallani, sillä porukka on niin kännissä, että en koe heistä uhkaa. Sitten, yhtäkkiä, säpsähdän omia ajatuksiani ja viimeinen 12 tuntia juoksee filminauhana läpi mieleni. Ymmärrän katselevani jotakin hyvin surullista. Tämä ei ole näytelmää tai tosi-tv:tä. Sorruin itsekin hetkeksi ajattelemaan näitä ihmispoloja riskiarvioinnin kautta. Häpeän itseäni aivan helvetisti. Alkoholismi on sairaus ja näen edessäni sen ja monien muiden ongelmien runtelemia ihmisiä. Mieleeni tulevat jonkun suuren ajattelijan sanat: yhteiskunnan hyvinvointia ei mitata sen hyväosaisten, vaan kaikkein huono-osaisimpien elinolojen mukaan.