Määrittelmätön aika sitten menetin sen, mitä halusin. Se on ainiaaksi poissa. Sitä on vaikea kestää. Tuo menetys liittyy omaan virheeseen, siksi sitä on niin vaikea kestää. Elämä on potkinut jo aivan tarpeeksi. Miksi asiat eivät mene niin kuin haluaisi?
En ole se mies, jonka luulin olevani. Iloisuus ja elämänilo on kaukana minusta, olen masentunut. Voinee johtua osittain myös pimeästä vuodenajasta. Henkiset voimavarat on lopussa. Tästä pitäisi lähteä ylöspäin, unohtaa menneet, oppia virheistä ja katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen.
Hmm, tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta. Asioita ei koskaan käsitelty ja ne vaivaavat minua. Ne pyörivät mielessä koko ajan, joten miten voi unohtaa.
Lentokentillä näen innokkaita matkustajien odottajia. Miehet ja naiset odottavat hymyssä suin kultaansa kotiin. Katseet hakevat omiaan. He löytävät toisensa, ovat onnellisia jälleennäkemisestä. Minä kävelen yksin kaiken tämän ohi. Kukaan ei odota minua. Olen kuitenkin iloinen näiden muiden onnesta, en kateellinen. Kuitenkin kapaipaan tuota samaa…
Sinnittelen.