En oikeastaan koskaan ole ikävöinyt ketään enkä mitään. Lapsena saatoin jäädä yökylään minne tahansa enkä koskaan ikävöinyt kotiin. Samoin on ollut ihmissuhteissani. Olen asunut eri paikkakunnalla kuin toinen enkä silti ikävöinyt häntä vaikka näimme vain viikonloppuisin. Eikä kyse suinkaan ole siitä ettenkö välittäsi toisista ihmisistä tai ettenkä rakastaisi heitä. Minulla ei vaan ole ollut ikävä, ei ainakaan sellaisena tunteena mitä ”ikävä” monille muille merkitsee.
Iän myötä olen kuitenkin joutunut taipumaan ja muutaman kerran myöntämään että minulla ehkä saattaakin olla vähän ikävä. En tiedä miksi sen myöntäminen on ollut niin vaikeaa. Ehkä omaa ylpeyttä on ollut vaikea niellä ja tunnustaa että minäkin voin olla riippuvainen jostain. Tai että minäkin tarvitsen ihmisen elämääni.
Ensimmäisen kerran muistan kuinka ikävöin exääni hänen ollessaan toisella puolella maailmaa. Suhde oli aika tuore mutta kaipasin ja ikävöin häntä paljon. Muistan kuinka onnellinen olin hänen palattuaan kotiin. Tänään ajatukseni ovat pyörineet eräässä ihmisessä. Hän ei edes ole kaukana mutta silti tällä hetkellä en voi olla hänen luonaan. En ole nähnyt häntä muutamaan päivään. Minulla on ikävä. Onneksi huominen on jo ihan nurkan takana. 🙂