Mun ystävä sano mulle aikoinaan, että mun elämä on kun siitä kyseisestä sarjasta. Että mulla olisi muka just sellanen samanlainen suhde kun siinä sarjassa. On/off ja sitten taas on/off. Ja taas, ja taas…
Ja sitä on jatkunut vuosia. Ollaan kummatkin tahoillamme myös seurusteltu tässä välissä ihan onnellisesti pitkiäkin aikoja, siis vuosia. Enkä ole kyllä silloin käyttänyt pienintäkään ajatusta kyseiselle herralle. Mutta sinkkuna… sitten taas yllättäen löydetään jostain käsittämättömästä syystä toisemme. Ja kun nähdään, niin tuntuu kuin oltaisiin nähty ihan vasta eilen, vaikka välissä on joskus ollut yli kaksikin vuotta aikaa. Ja tunne on molemmin puolinen… On se merkillistä miten johonkin ihmiseen voi muodostua tällainen suhde.
Mä tiedän tasan tarkaan että meistä ei koskaan tule paria. Vaikka fyysisesti ja henkisesti toinen olisi kyllä juuri sellainen ihminen, jonka kanssa voisin olla koko loppuelämäni, mutta jokin vaan mättää tässä koko kuvioissa. Ehkä meillä on jo liian monta vuotta takana, liian paljon ”Soitellaan”-lausahduksia ja liian paljon tapahtuneita asioita. Tai ehkä me vaan loppuenlopuksi ollaan molemmat niin helvetin pelkureita, ettei uskalleta ottaa härkää sarvista ja katsoa että tulisiko meistä jotain. Ehkä.