Huomaan kuinka kaksi lasta tuijottaa selkääni ja supisee jotain keskenään. Olen niin kuin en huomaisi heitä ja seuraan tilanteen kehittymistä. Katsoin toista lasta silmiin ja hymyilen rohkaisevasti: saa kysyä jos joku ihmetyttää. Lapsi kääntää katseensa nopeasti pois ihan kuin olisi jäänyt kiinni jostan kielletystä. Kun käännän taas selkänä huomaan että intensiivinen tuijotus jatkuu. Käännyt taas ja kohtaen hymyilevän mutta edelleen hämmästyksensekaisen katseen. Toinen näyttää jotenkin varmemmalta, sillä hän tietää mistä on kyse. Vihdoin hämmästynyt osoittaa selkääni ja kysyy rohkeasti:
-Mikä toi on?
Katsoin toista lasta joka tietää mikä ”se on” ja kysyn:
-No mikä se on?
Toinen lapsista alkaa nauraa ja sanoo:
– Höh, no sehän on sun vohikäävme.
– Niin onkin, se on mun lohikäärme. Se on sellanen tatuointi.
Tässä vaiheessa toisen kasvoille nousee iloinen hymy ja alkaa riemullinen selitys siitä, kuinka hänelläkin on kotona sellaisia tatuointeja, joita voi raaputtaa pois. Kerron että tätä ei voi raaputtaa, että se on aina siinä.
– Miksei voi? Eikö se koskaan lähde pois?
– Ei lähde, se on siinä aina.
Huomaan että lasta sekä huvittaa että hämmästyttää vastaukseni. Koko loppupäivän tunnen kuinka pienet silmät katsovat perääni monta kertaa.
Elämä on täynnä kummallisia asioita kun sitä katsoo välillä lasten näkökulmasta. 🙂