Soijatissit aion hankkia, sano kuka mitä vaan. Korjausleikkauksia muutenkin harkitsen. Hämmästyttää miten jotku melkeen suuttuvat jos mainitsen leikkelyhaaveistani, edellisen blogin takia tuli muutamia sähköposteja jossa mainittiin että oon 21 ja typerä, mun täytyy odottaa. Mitä vittua? Jos mä oon 21 vuotta ollu ruma, niin emmä jaksa enää toista 21 vuotta odottaa, nyt alkais oleen aika tehdä asialle jotain.
Toinen oli että mun pitäis ajatella, kuluttaa rahat johonki muuhun ja nauttia elämästä. On sellanen vähän hankalaa jos joka aamu inhoaa omaa peilikuvaansa, jos meikillä ei saa vikoja piiloon ja jos oma naama tosiaan muistuttaa norsunvittua. Phah.
Pitäis kuulemma alkaa vaan treenaamaan, niin sit mä olisin hyvännäkönen. Paskat, vaikka kuinka normaalipainonen oon joskus ollu, niin samanlainen pallopää mä tuun aina olemaan, mun pään mallina ollaan tosiaan luomishetkellä käytetty keilapalloa. Sitä ei lenkkeily tai salilla käynti millään pysty muuttamaan. Ei salilla käynti tee mun tisseistä isompia, ei mun huulista isompia, ei saleilu anna mulle kevyttä kasvojenkohotusta, eikä korjaa mun arpisia polvia. Ei saleilu fiksaa mun pylleröä, eikä mun käsivarsia, ei se poista tota arpeä mun kädestä, eikä se korjaa tota punasuutta mun naamassa. Läskithän se lenkkeily ja saleilu tosiaan poistaa, siitä olen täysin samaa mieltä, mutta kauniimmaksi se ei ihmistä tosiaan tee. Kyllä rumat ihmiset on rumia, paino ne sitten 50, 80, 150 tai 250kg.
Moni mailissaan totes että oon nätti ja mun ei kuulu mitään leikkelyhaaveita elätellä. Typerää tollanenkin. Ei mua kovasti enää kiinnosta mitä muut mun ulkonäöstä ajattelee. Jos sitä on koko elämänsä saanut kuulla olevansa ruma, niin tottakai se päähän iskostuu, enää ei kiinnosta mitä muut ajattelee, nyt pitää vaan korjata kaikki viat jotta ittelläni olis edes jotenki hyvä olo kropassani, että jaksaisin kattella itteäni ja ajatella edes joskus positiivisesti.
En ymmärrä ollenkaan miten plastiikkakirurgia voi herättää niin paljon negatiivisia tunteita, päivittäin ihmiset itseään leikkauttavat, minä vain haluan olla yksi heistä, yksi joka ehkä pystyy korjauttamaan itsensä.
Tuli mieleen luokkajuhlat. Miten hauskaa meillä oli, ja miten outoa olikaan juhlia ja heilahdella luokan kera. Jotkut sitä tuntee paremmin, ja toisiin ei oo edes halunnut tutustua, onneks suurin osa niistä joihin mä en oo halunnu tutustua, tajus jättää tulematta. Ei ois ollu kivaa istuskella syömässä kimpassa ja yrittää väkinäisesti keksiä jotain keskustelunaihetta. Niin, kumminki, oli yllättävää miten paljon toisista paljastu kun ne oli vähän juoneet. Vähän pelottavaakin tietää niin paljon toisista, mun mielestä kaikki meni hyvin ennenkin, mä olisin hyvin voinut elellä ilman suurinta osaa niistä tiedoista jotka sinä perjantaina keräilin.
Mä en usko että ”annan mennä” ihan niin paljoa alkoholin vaikutuksen alaisena, jotenkin rajotan itseäni sillonki, takaraivossa on aina sellanen mukava ajatus, ”läskit ei tee itseään näkyviksi, eikä läskien kuulu olla huomion keskipisteenä”, vaikka tiedän että voisin vähän rentoutua, ja olla oma itsenikin. Mä viihdyn hyvinkin näkyvänä ja omana itsenäni, mutta sellanen uskallan olla nykyään tehdä vain ja ainoastaan kotona, ja joskus ja jouluna muutaman ystävän seurassa. Ehanaa kerrassaan.
Täällä on jo yli viikon ajan ollu helevetin kuuma. Päivisin tossa parvekkeella (suoraan auringossa) on mukavat 32-38’c lämmintä, ei oiken tee mieli käydä tupakoimassa. Tulee sellanen olo että kuolee minuutissa lämpöhalvauksen. Huhhuh. Muutenki kesä alkanu jotenki ihan liian aikasin. Metsät on jo täynnä sini- ja valkovuokkoja, leskenlehtiä, ja kaikkia muita kukkia. Ruohot vihertää jo aika mainiosti ja puut alkaa heräämään taas henkiin.
Toisaalta mukavaa, kesäihminen kun oon, mutta toisaalta ahdistavaa. Pitääkö sen kesän iskeä jo nyt? Mulla on aina alkukesästä sellanen kamala unihärö-jakso, sellanen ihmeellinen olo kokoajan, en saa unta iltasin ja mietin kaikkea vähintäänkin typerää. Tulee jotenki sellanen olo että mikä oikeus mulla on nukkua, ku linnutki on öisin hereillä. Lintujenkin pitää olla varuillaan ja valppaana, ne ei oo koskaan hiljaa. Kuka sanoo että mulla on joku erikoinen etuoikeus nukkua yöni hyvin ja nauttia jännittävistä unista.
Praktiikkaan pitäis pian raahautua, mutta ei kiinnosta edelleenkään. Mua vituttaa jo valmiiks sen ohjaajan meikkaamaton vääntelehtivä naama. Mua vituttaa miten näytti siltä, että sen piti kovalla työllä muotoilla ja ajatella jokainen lause minkä se suustaan ulos päästi, mua vituttaa miten se ei itse nähnyt kuinka kammottavan säälittävä se on. Naurettava olen itsekin, mutta silti, rajansa kaikella.