Mä oon miettinyt pääni puhki, eikä mulla ole oikeasti yhtään hyvää muistoa isästäni. Ei ainuttakaan. Huonoja ja ikäviä muistoja on vaikka muille jakaa. Ihmetyttää silti. Se ihminen on 50, eikä se ole oppinut elämän varrella yhtään mitään.
Muistan huutoa, kovia ääniä, itkua ja ahdistusta. Istun pinnasängyssä ja alan itkemään, pelottaa ja mä haluan äidin luo. Isä tulee, huutaa jotain, mä en ymmärrä, se sammuttaa valot, vetää oven kiinni perässään ja huuto jatkuu taas. Tää on todennäköisesti mun ensimmäinen muisto, ensimmäinen ja viimeinen, siis isän kanssa saman katon alla elämisestä.
Luulin pitkän aikaa, pienenä, että kaikki oli mun ja äidin vikaa, että isä lähti koska me ei oltu tarpeeksi. Mä en riittänyt. Mä mietin vieläkin, välillä, kun muhun iskee sellsia hienoja, paniikki-itsesääli kohtauksia, että olisinko mä voinut tehdä jotain paremmin, olisinko mä voinut olla jollain tapaa aikuisempi, kiltempi ja helpompi lapsi.
Kaikki muuttui kun se muutti Suomeen. Sen pahat tavat, sen valheet ja negatiivisuus unohtui pikkuhiljaa. Me oltiin jopa onnellisia. Mä muistan talvileikit, äidin vähintäänkin mielenkiintoiset kampaukset, kuinka lämpimältä äiti aina tuntui kun mä olin pieni. Aurinkoisia kesäpäiviä, hiekkaa, äidin hymyn ja miten mä sulin pikkuhiljaa. Mulla oli hyvä olla äidin kanssa. Me pärjättiin. Sitten isä halus hakea mut sen luo. Mä olin peloissani, mutta samalla halusin isän luo. Mä halusin oikean, ihan oikean isän joka rakastaisi mua. Matkat Suomeen oli ihmeellisiä. Me ei oltu ikinä varmoja jos isä edes tulee hakemaan mua, vai jääkö se laivalle ryyppäämään, onko se unohtanut mut kokonaan, vai onko sillä jotain huomattavasti tärkeämpää tekemistä.
Suomessa oleminen oli toisaalta jännittävää, mä tunsin että oon jotain erikoista ja rakastettavaa kun isä haki mut, mä olin ylpeä siitä että se välitti niin paljon että jaksoi tulla laivalla mut hakemaan. Se oli suurta. Samalla mä kaipasin vaan turvalliseen kotiin. Ei isä tiennyt itä se olisi mun kanssa tehnyt. Se touhusi omiaan ja mä vaan olin. Mä olin kuin vieras, ilman omaa paikkaa ja ääntä. Ei se halunnut ikinä edes tutustua muhun. Ei isä oikeasti ikinä välittänyt minusta, mä luulen että mä olin jotain jota se vaan yritti käyttää äitiä vastaan, jollain ihmeellisellä tavalla. Mun isä on yksinkertaisesti paha. Se ei rakasta edes itseään.