Eilen/tänään olen yrittänyt hymyillä, ja yleensäkin olla hyvin positiivinen, vaikka mun on lähinnä tehnyt mieli räjähtää, useampaan otteeseen. Meidän uusin työläinen on edelleen täysi mulkku.
Mä en voi sille mitään että valmistuin vuosiluokkani parhaimpana, olen työskennellyt monissa eri paikossa, enkä mä voi sillekään mitään että yleensä ihmiset tykkää musta. Palkalleni mä voin toki jotain. Mä pyydän niin paljon ku kehtaan. Pitäiskö mun oikeasti tyytyä minimipalkkaan, vaan koska en ole syntynyt 50-luvulla? Mä en tietääkseni valinnut itseäni työnjohtajaksi, enkä mä valitettavasti voi vanheta ihan helvetisti vaan tollee kätevästi yön aikana. Mä en pysty kaikkia miellyttämään, mutta pyrin kompromisseihin.
Eilisen puheenaihe on ollut, tadaa, wait for it, minä! Se paskavittu on koko illan ja puoli yötä ihmetellyt kovaan ääneen miten mulla voi olla niin paljon vastuuta, miten ihmeessä musta tuli työnjohtaja, ja se on kysynyt ainakin kuusi kertaa että kuinka vanha mä olen. Tiedostan, edelleen että olen ”vain” 23. Tiedän, mä olen ollut lyhyimmän aikaa työelämässä. Kyllä, olen blondi, ja juu, en ole koskaan ennen toiminut tällaisissa tehtävissä. Hyvin mulla on silti mennyt. Toki, olen vastuuhenkilö, mun on pakko osata ja tietää just mitä tehdä jos jotain sattuu. Kamalasti paperihommaa, jokapäivä moon soittelemassa jonnekin, Mä teen lähinnä pelkästään yötöitä, joten mä en oo mukana tossa päivittäisessä hömpässä. Ennen kun meen nukkumaan käyn työpaikalla kattomassa että kaikki toimii, hakemassa listat tilauksia varten. Soittelen konttorille ja suunnittelen seuraavan päivän tehtävät. Täytän tuntilistat, allekirjoitan ja faksailen ne Osloon.
Se pieni idiootti ei ollenkaan tajua että se on tässä heikoilla jäillä. Kaikki muut on kovin tyytyväisiä mun työskentelyyn. Pomo lähettelee kukkia ja soittelee harvasa päivä, se on niin helpottunut että mä oon saanut kaiken rullaamaan. Paskavittua on nyt yritetty perehdyttää työtehtäviin yli 40 tuntia, eikä mikään näytä sujuvan, potilas ei tykkää siitä viiksinaisesta ollenkaan. Se tekee liikaa virheitä.
Mä suutuin eilen niin perkeleesti että meinasin alkaa itkemään. Se vitun mustafa kommentoi kokoajan. Olis eri asia jos mä oikeasti tekisin jotain väärin, mutta kun en tee. Se yrittää silti löytää kaikenmaailman vikoja, ja kun ei muuta löydä niin sortuu sitten henkilökohtaisuuksiin. Vitun alibaba. En oo itte sanonut sille oikein mitään. Enkä kutsu sitä töissä neekeriksi/mustafaksi, enkä oo edes kysynyt miten se on saanut kasvatettua niin vitun hienot viikset ja parran-alun.
Moon vaan korjannut kun se on tehnyt virheitä, yrittänyt selostaa, avustaa ja kannustaa, joten mua oikeasti ihmetyttää. Ei tää oo mikään vitun hiihtokisa, vaan työpaikka. Ei täällä tarvi kilpailla. Miten 12vuoden ikäero voi ottaa noin perkeleesti päähän?
Jännittää vähän että millanen tästä illasta tulee. Se melkein viiskymppinen mummeli ilmaantuu tänne illalla, ja sen pitäis tulla mun kanssa samantien yötuuriin. Mun täytyy perehdyttää se työhön, kattoa miten se toimii potilaan kanssa, ja että osaako se kaikki työtehtävät. Mukavaa. Mä saan varmasti taas huomenna kuulla lisää vittuilua, kun moon kato ihan kakara.