Ihmissuhteet on ehkä yhtä yksinkertaisia kuin nasa-imurin keksiminen ja käyttö-ohjeiden kehittely. Mä harkitsen lobotomiaa, nunnaksi ryhtymistä ja mahdollisesti metsään muuttamista.
Töissä menee hyvin, mä olen kovin ylpeä saavutuksistani. Yksityiselämä taas kerran päin vittua. Mä en vaan jaksais ajatella koko asiaa, mutta pakko. Täytyy alkaa kattelemaan asuntoa. Ja täytyy jotenkin sulkea korvat sen idiootti-puheilta. Anteeksipyyntöja ja valehtelua – mä en vaan enää jaksa kuunnella. Mä en jaksa antaa toiselle mahdollisuutta mahdollisuuden jälkeen. Mä en jaksa antaa anteeksi ja unohtaa. Mun jaksaminen on kokonaan loppu. Toivo has left the building, ja kehiin on astunut paha olo. Katkeruus, stressi ja itkukohtaukset.
Mä haluan kotiin, mutta taas kerran, mä en tiedä missä koti on. Se ehkä tulee kovimpana kolauksena. Mun koti on ollut sen kainalo. Se paikka missä mun on hyvä olla.
2010 on tähän mennessä ollut älyttömän paska. Kauhea määrä työstressiä. Ossi lähti taivaaseen. Suhde päin helvettiä. Ainoa positiivinen asia taitaa olla matka kreikkaan, korpun kera. Siellä oli ihanaa. Muuten mua ei vaan jaksa kiinnostaa mikään. Mä ajattelen Ossia edelleen päivittäin, ikävöin sitä unissani.
Mun suurin turva ja ihanuus on osottautunut olevansa uskomaton, lapsellinen mulkku, sellanen johon ei voi missään nimessä luottaa. Kaikki räjähtää taas käsiin.
Mä alan pikkuhiljaa miettimään josko missään on oikeasti enää järkeä. Miten joku voi epäonnistua näin totaalisesti kerta kerran perään? Tää saa kyllä olla se viimenen kerta.
Miksen mä opi koskaan?