Taas se alkaa, voi vitun perse. Mä luulin että kaikki on ihan hyvin, mä olin lähestulkoon varma että mä onnistun. Vaikka välillä vituttaa, niin mun olotila on viimeajat ollut vähintäänkin siedettävä. Tänään räjähti kaikki. Mua alko ärsyttämään ennen kun olin edes noussut sängystä. Mä kiroilin ja lyllersin vittuuntuneena suihkuun. Koiran kanssa ulos ja sitte kouluun. Nukahdin tunnille ja heräsin mun vieruskaverin kolisteluun. Tunti oli ohi. Lounasaikaan mennessä mä olin onnistunut huutamaan kahdelle ihmiselle, oksentamaan muutamaan otteeseen ja suututtamaan tuntemattoman turkmenistanin. Ei hyvä.
Kun mä loppujenlopuks kotiuduin, mä vaan lahosin eteisen lattialle ja itkin. Mä olin todennäkösesti vitun hurmaava, nenä vuoti, meikit poskilla, ja mä ulvoin, mua sattu niin perkeleesti. Muhun iski taas se epätoivonen itsesääli-kohtaus. Avioero, vittu. Mulla ei oo ikävä miestä, vaan sitä miten me toimittiin yhdessä, sillon ku kaikki oli ihan hyvin, sillon ku me vielä välitettiin. Mä en välttämättä ede haluais kaikkee sitä takas. Mutta mä tunnen itteni vitun epäonnistuneeks.
Mulla on hieno kämppä, uudet huonekalut, telkkarit ja muut, mutta mä oon vitun yksinäinen, mä en ole yksin, mulla on mun perhe, koira ja ystävät niin ja Rinssikin ehkä, mutta mä oon silti niin yksinäinen että mun tekee mieli kiljua. Mun pää on kipiä ja mua itkettää edelleen. Mä menin tyhmänä koiran kanssa ulos juoksemaan, musiikki täysillä ja naama ihan räjähtäny, mä itkin ja mun mun kroppaa kivisti, onneks mulla oli huppu silmillä, niin ihmiset ei nähny kuinka kauheen näkönen mä olin kun lyllersin pisin teitä. Mä odottelen että tää menis ohi, että mulla ei olis enää niin perkeleen tyhjä olo. Mä oon jotenkin niin onneton, niin revitty, ja mulla on sellanen inhottava olo, sellanen toivoton ahdistus, ja sellanen olo että mä en vaan jaksais. Missä vaiheessa kaikki muuttuu hyväksi? Kun mulla olis sellanen olo että mä haluaisin lakata olemasta, mä haluaisin vaan kadota 🙁