Ystävyys ei ole tärkeää. Mulkut on. Saatana. Niin se vaan menee. Koko vitun yön miettiny asioita ja tullu siihen tulokseen että mun täytyy muuttua vittumaiseksi vanhaksi erakoksi, jonka ainoa ilo on kauniit ja rohkeat, ja se kolmen minuutin pikarunkkaus siinä mainostauolla. Elämä olis huomattavasti yksinkertaisempaa.
Niin, se työhaastattelu ollukkaan tänään, ku vasta 30 päivä. Turhaan otin tän päivän vapaaksi, ja turhaan stressailin eilen ja toissapäivänä. Typerää. Toisaalta, ajattelin että käyn haastattelussa, mutta en ota töitä vaikka ne tarjoaisivat. Emmä haluais olla kesää töissä. Kesä on ainoa aika koko vuodessa ku mä en voi niin paskasti. Kesäisin mä luon, menen, tulen, heilun, olen ja uin. Kesät on vaan mun aikaa, sillon saan tehtyä melkeen mitä vaan ja sillon tuntuu että mulla ei oo minkäännäkösiä rajoja.
Tuli tekstiviesti tänään. ”Ku me ei voida keskustella mistään, niin ehkä on tosiaan parempi ettei olla ystäviä”, jotain suurinpiirtein sinneppäin ainaki.
Mielenkiintosta sinänsä. Mun mielestä jollain tavalla surkuhupaisaakin. Me ei voida keskustella. Nii in. Eipä kai me voidakkaan. Harvemmin ainakaan mun mielestä yksin puhelimessa juttelu kovin haastavaa tai mukavaa on. Miljoonat kerrat oon yrittäny soitella, mutta neidillä on aina kovin kiire. Sähköpostia se ei enää lähettele, paitsi jotain sellasia saatanan ketjukirjeitä, joita se tietää mun vihaavan. Se ei halua tulla kyläilemään, ja mulla on sellanen olo etten mä oo sinne tervetullut.
Viime kerralla ku sen luona heiluttiin, se oli kokoajan lähdössä poikaystävänsä luo, se puhu siitä kokoajan, tai puhu sen kanssa puhelimessa kokoajan. Yks ilta ku baariin lähettiin, niin ilta meni suurinpiirtein niin että puhuttiin neidistä ja sen superihanasta Jorma-Tellervosta, ja loppuajan ku ei keskusteltu pariskunnasta, niin neiti puhu puhelimessa Jortikkansa kanssa. Se oli ensimmäinen kerta ku neidin pikkuveli oli paareilemassa, ja yleensäkin ensimmäinen kerta kun se joi. Se oli vähän hämmästyny ku isosisko vaan hävis ja vietti iltansa istuen paarin ulkopuolella, puhelimessa.
Mä oon aina sanonu että mikään ystävyyssuhde ei jää miekkosille kakkoseks, ja niin se mun mielestä edelleen menee. Naimisiin menin, mutta herrani tietää paikkansa. Vaikka me oltais jotain suunniteltu, mutta jos ystävällä on hätä, niin suunnitelmat saa jäädä hetkeksi. Ystäviä ei koskaan ole liikaa.
Miten vitussa mä voin olla niin saatanan tyhmä. Oon oikeasti niin helvetin lapsellinen että luulen että nykyään ystävyys, rehellisyys ja hyvä tahto merkkais jotain. Vitut vitut vitut. Ainoa mikä merkkaa on raha ja ketä sitä nussii. Kaikki alko jo silti hajoamaan käsiin siis viime keväänä. Pyysin neitiä mun kaasoks, ja se lupautukin, mutta viime hetkellä peru, sano ettei jaksa tehä mitään asian eteen, eikä jaksa tulla meille paria päivää ennen häitä, joten ehkä mun olis parempi lähteä metsästämään uus kaaso. Olin hyvin iloinen. Lähes räjähdin onnellisuuttani. Sillon mulla oli jo sellanen olo että mä jään kakkoseks jollekki miehelle jonka se on tavannu viikko sitte. Ihanaa.
Herrani kysyi multa oonko mustasukkanen Jorma-Tellervolle. Mietin tota asiaa nyt viime yön ja tulin sellaseen tulokseen että periaatteessa juu. Mä oon hyvinkin iloinen että neiti on löytänyt jonkun, ja oon tyytyväinen että heillä menee hyvin, Tellervoisen viime syksynä tapasin, ja kovin fiksulta ja mukavalta hän vaikuttaa, joten mitään pahaa sanottavaa ei ole. Ehkä mä oon kumminki mustasukkanen siitä ajasta mitä ne viettää yhdessä, ja ehkä mua vituttaa oma sinisilmäisyyteni. Mulle ystävät on edelleen hyvinkin tärkeitä, ja alkaa oksettamaan ja tulee maha kipeäksi jos edes ajattelen elämää ilman heitä. Sama asia toki jos ajattelen elämää ilman herraani, mutta kuitenkin, vituttaa siis että jaksan yrittää ja toivoa. Vituttaa että en suostu luopumaan, ja vituttaa koska tuntuu että mun maailma hajoaa. Kai mä sitten jotenkin oon mustasukkanen, koska toivon että neidillä olis joskus aikaa mullekkin, että se vois joskus soitahtaa tai lähettää viestin ja kysellä että miten menee. Vituttaa huomata olevansa kateellinen paska.
Muuksi en varmaan silti tule koskaan muuttumaan, se tulee varmaan aina olemaan yks mun perusluonteenpiirteistä. Kai mä tuun aina olemaan kateellinen niille ihmisille jotka vie multa jotain tärkeää, ja kai mä tuun aina olemaan vittuuntunut niihin ihmisiin jotka vapaaehtoisesti katoavat mun elämästä.
Moni tuntuu vaan lähtevän pois, moni mulle tärkeä ihminen kuolee, tai sitten tulee niin kipeäksi, että ne kuolee piakkoin, tiedän että kuolema on osa elämää, ja oikeastaan se on ainoa asia elämässä josta voi olla varma, mutta silti. Tuntuu etten mä oo valmis tälläseen, mä oon alottamassa omaa elämää, pikkuhiljaa perustamassa perhettä ja kaikkea, mutta mä tarvitsen silti mun tyypit, mun ihmiset joiden kanssa mulla on hyvä olo, ja joiden kanssa mä voin olla tyhmä.
Musta on varmaan pikkuhiljaa tulossa ihan täys hermoraunio. Kun oon yksin kotona, itken vaan, kirjottelen, maalaan, teen läksyjä, itken, leikin koirien kanssa ja itken, kuuntelen musiikkia joka saa mut itkemään ja katon vanhoja valokuvia jotka saa mut niin surulliseks että en muista edes omaa nimeäni kun oon itkeny itteni niin kuiviin. Idiootti olen.
Tarvin lomaa, luulen että mun täytyy päästä jonnekki pois hetkeks, jonnekki aurinkoon, jonnekki missä mä löydän taas itseni, jonnekki missä mulla on hyvä olo. Kauhea ikävä Kanadaan. Millonkohan musta kasvaa aikuinen, sellanen kunnon ihminen joka ei loukkaannu, joka ei jaksa välittää muusta ku rahasta, ja jota ei kiinnosta muu kun edetä mahdollisimman ylös työpaikallaan. Aikuinen joka unohtaa millasta on käyttää sateenkaarenvärisiä saappaita. Millasta on juosta alasti ympäri asuntoa herransa kera ja nauraa niin helvetisti että naama sattuu kaks päivää putkeen. Millasta on innostua kevään ensimmäisestä perhoshavannosta niin perkeleesti että se kännykällä näppäämä, ihan paska kuva perhosen siivestä, voi pelastaa koko viikon. Millasta on pelata sulkapalloa shortsit nurinpäin jalassa, ja millasta on kuunnella jotain niinkin naurettavaa pändiä ku apulantaa koko päivä täysillä, laulaa samalla mukana ja tanssia niin perkeleen hullusti että nilkka nyrjähtää. Toivottavasti se aikuistuminen tapahtuu pian. Mä alan pikkuhiljaa hajoamaan tähän surullisuuteen ja vitutukseen.
Haluan ostaa vähänkäytetyn mukavan elämän, jonku sellasen ihmisen elämän jolla ei oo pahemmin tunteita, sillee että ei tarvi olla surullinen ihan kokoajan.