Saatana. Erään ystävän kanssa palo kaikki välit lopullisesti. Ei se haittaa ei, eihän me olla tunnettu vasta kuin parikymmentä vuotta. Ongelmia on aina välillä ollu, niinku yleensäkin kaikissa ihmissuhteissa, mutta sen jälkeen ku kyseinen tänttärä alko seurustelemaan entisen poikaystävänsä kanssa, siitä tuli ihan mutantti. Koko ihminen muuttu kertaheitolla, yöstä tuli päivä, keltasesta pinkki jne.
Ahdistaa. Kyseinen henkilö on ollut kumminki aina, niin kauan kuin muistan siis, hyvinkin tärkeä osa mun elämää. Vaikka välimatkaa on välillä ollu puolikin maapalloa, niin ystävyys on silti kestänyt. Riitoja on ollu, mutta niiden yli ollaan aina ennen päästy.
Neiti alko heilahtelemaan nykyisen poikaystävänsä kanssa viime keväänä, ja muuttu taas kertaheitolla, ihan erilaiseksi taas. Mulla on sellanen olo etten enää edes tunne koko ihmistä. Ei se oo enää se superhauska, fiksu, ihana puupää joka käyttää sanomalehdestä tehtyä dorka-hattua. Siitä on tullut sellanen kuori, ja jotenki sellanen riippuvainen miellyttäjä. Tuntuu ettei sillä oo enää omia mielipiteitä, eikä se oo enää hauska. Se on vaan yksinkertasesti tylsä, neuroottinen, ahdistava ja jotenki ärsyttävä.
Toki ihmiset muuttuu, itekkin olen kovasti muuttunut, kaiken sohlailun ja virheilyjen jälkeen olen hyvinkin tyytyväinen että muutosta on tapahtunut. Vaikka nyt viisaampi ja hieman erilainen olenkin, haluun silti ajatella että mussa on jotain samaa ku ennenkin, ei musta tullu yön yli ihan eri ihmistä vaikka virheistäni olenkin oppinut. Itse on tullut tehtyä virheitä meidän ystävyyssuhteessakin, en mä mikään marttyyri nyt kuvittele olevani. Mutta silti. Yhteydenpito loppu ku mies löyty. Aina ku ongelmia on, niin sillon voi soittaa, mutta muuten ei olla missään yhteyksissä. Ei olla osallisina iloisissa/tärkeissä tapahtumissa, ei kiinnosta jos toisella menee hyvin, ei haluta olla enää osallisena toisen elämässä, ei välitetä enää samalla tavalla, mutta ku pentikäisen tai jormakkeen kanssa menee huonosti, niin sillon ollaan ystäviä, ja sillon tarvitaan tukea.
Kummaa, ku mä herrani löysin, en silti lopettanu yhteydenpitoa.
Niin kamala olo. Sellanen helvetin tyhjä olo oikeastaan.
Ei enää mitään sanomista, ei enää mitään korjaamista. Tekis mieli itkeä, mutten tiedä miks oikeastaan itkisin, ei se mitään kumminkaan hyödytä. Välejä en halua lähteä itse korjailemaan. Ei yksi ihminen voi kahden ihmisen välejä korjailla. Yrittänyt olen, mutta mitään ei tapahdu.
Vituttaa huomata olevansa turha ja vituttaa että ystävyys vaan loppuu. Hauskimpia aikoja elämässäni oon kumminki viettänyt kyseisen henkilön kanssa.
Noh, koulussa menee ainakin kovin hyvin, vuosikurssini parhaaksi onnistuin kruunautumaan. Pelkkiä kymppejä ja ysejä onnistunu kokeista, esseistä etc. kiskasemaan, näppärä kun olen. Silti, koulukaan ei tällä hetkellä tunnu miltään.
Tuffalla on syöpä, äiti on surullinen, itteä vituttaa kokoajan ja on sellanen olo etten jaksa mitään tehdä. Mikään ei kiinnosta. Tai no..
Ainoa juttu mikä vähänkään kiinnostaa, on mennä kävelylle tonne mettään, ja itkeä ja huutaa siellä niin kauan että oon ihan loppu ja joudun konttaamaan kotiin. Kotiinkaan en kyllä halua tulla. Sellanen olo että seinät kaatuu päälle. Kaksiossa ei oo hauska asua. Mä tarvitsen tilaa, tilaa toteuttaa, juoksennella ja olla. Mä haluan kolmosen tai nelosen, mä haluan että mulla on tilaa maalata, kuunnella afrikkalaista musiikkia ja tanssia hulluna ympäri kämppää, ommella, levittää läksyt lattialle, leipoa koko keittiö täyteen puolukkaleipää, leikkiä koirien kanssa ja toki kolmosessa tai nelosessa olis enemmän tilaa ja mahdollisuuksia luovaan paneskeluun. Hieno tää kämppä on, sitä en voi kieltää, mutta 54 neliötä on pieni tila kahdelle ihmiselle ja kahdelle helvetin isolle koiralle.
Ollaan etsitty asuntoa tai taloa aika pirun kauan, mitään mieleistä en oo onnistunu löytämään. Ajattelin että laitan tän kämpän vaan myyntiin ja muutan jonnekki tonne mettään herrani ja rakkieni kanssa. Siellä on tilaa liikkua. Syssyllä voi toki olla vähän kylmä. Kai sitä silti nopeasti karaistuis.
Mun yleinen onnettomuuden tila on sangen ahdistava. Kaikki vituttaa. Päässä pyörii vaan kamalia asioita. Tuntuu että mikään ei mee hyvin, vaikka tiedänkin että maailma ei oo tuhoutumassa, ja vaikka ongelmia välillä ilmestyy niin kaikki tule kyllä menemään hyvin, silti. Saatana.
Tekee mieli käydä räjäyttämässä koko saatanan koulu, sais vähän lomaa, lomalla voisin suunnistaa Suomeen ja ryhtyä vierailevaksi pyromaaniksi, palkkapyromaaniksi oikeastaan. Luulen että ei tulis ajateltua omia tylsiä juttuja ku olis niin paljon muuta tekemistä.
Nukuin jopa vartin viimeyönä, joten kai sitä on pakko mennä nukkumaan nyt. Huomenna heilahtelen yhteen työhaastatteluun. Khh, ei kiinnostais, ei ollenkaan. Haluan vaan hautautua jonnekki kiven alle ja herätä ens vuonna. Jos sillon ois parempi olo, jos sitten ei vituttais niin paljoa.
Aurinkoista kevättä.