Tekniikan maailma on kovin ihmeellinen. Mä en ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut kamerarunkkailusta, puhelimen panemisesta, enkä mistään tollasesta tylsästä. Tietokone on silti mun paras ystävä kun matkustan.
Mä tutustuin hiljattain advanced-runkkailun saloihin. Raksu soitti. Kova ikävä, panetti ja ahdisti. Mä onnittelin sitä samantien, se omistaa kaksi toimivaa kättä, sillä on meistä kaiken maailman filmejä ja kuvia koneella, kehotin sitä tutustumaan runkutuksen, ah, niin kovin positiivisiin puoliin.
Loppujenlopuksi, kaiken valittelun ja keskustelun jälkeen mä huomasin istuvani sängyssä, läppärin edessä, hinkkaamassa. Kyllä. Vanhaa ihmetytti kovin. Se ihmetytti vielä enemmän kuinka okej se oikeastaan oli. Outoa, mutta silti. Wham, done and done. Puhelinsoitto, rakkaudenvuodatuksia ja ikävöintiä, hyvänyöntoivotukset ja unta nupikkeeseen. Ihmeellisen näppärää. Kovin tyytyväisenä nukahdin, ja heräsinkin. Mut on käännytetty, kokonaan.
Koko kamerarunkutus tuntuu toki käsitteenä edelleen kovin naurettavalta ja epämiellyttävältä. Mutta kyllä se meni, ku ollaan tällee kaukana toisistamme. You live, you learn. Ha!