Luovaa paneskelua ja kovaa ahdistusta.
Ahdistus helpottaa hetkittäin, onnistuin nukahtamaan jopa tossa yhdeksän jälkeen aamulla, heräilin hetki sitten. Itkin taas niin kauan että tärisin varmaan vartin. Jotenki helpottaa siihen pisteeseen pääsy. Sitä tietää nukahtavansa pian ja sitä tietää olevansa tyhjä. Silmät on kiinni, sitä makaa sängyssä ja kuuntelee vaan oman pään jomotusta ja nuhanenäänsä. On vaikea itkeä enää, on vaikea ajatella. Sitä haluaa vaan nukahtaa. Haluaa olla pimeässä ihan hiljaa. Haluaa että kaikki muutkin on hiljaa.
Jotenki koko nukahtaminen pelottaa. Mä pelkään että missaan jotain, että jotain jännää, hienoa, tärkeää tai vakavaa tapahtuu, ja mä en oo todistamassa sitä. Tuntuu kans että mä en sais nukkua. Että mun tarvii olla pystyssä ja hommailla, suunnitella ja tehdä läksyjä. Olla valmiina kaikkeen. Olla valmistautunut kaikkeen. Olla valmiina tukemaan, auttamaan, tekemään ja olemaan. Tulee jotenki melkeen rikollinen olo jos nukun hyvin. En mä saa nukkua ja olla pirteä sen jälkeen. En mä saa voida hyvin.
Enkä oikeastaan voikaan. Yritän olla positiivinen muiden silmissä, ja jotenki iloinen, vanha kunnon ilopilleri. Silti mietin vaan kokoajan että kuinkakohan kauan mä jaksan tällästä. Kuinkakohan kauan ennen ku sekoan saatana ihan kokonaan.
Pelottavaa sinänsä, jotenki sellanen olo että vielä toistaseks mulla on kaikki naurut käsissä, mutta yksitellen ne karkaa menemään, ja tiedän etten voi sitä itte oikein estää. En oikeastaan edes tiiä haluaisinko. Olis hauskaa olla hoidettavana ja hoivattavana joskus, antaa kaikkien vanhojen juttujen vaan ottaa yli ja itkeä niin että muutkin näkee kuinka paha mun on olla. Parannella vanhoja haavoja ihan rauhassa, ottaa aikaa ja kerätä voimia. Mutta niin, emmä sellaseen kykene. Ulospäin mun täytyy olla kovinkin vahva, hauska, negatiivisenpositiivinen pölkkypää. Ironinen ilopilleri. Huoh. Ei kiinnostais ollenkaan. Jotenki tuntuu että tää ei oikeasti oo mitään, tää vaan on se joku ihmeellinen vaihe, mutta toisaalta ahdistaa, kuinka saatanan kauan tällänen kestää. Mua väsyttää jo, haluan olla rauhassa. Haluan olla taas se hyvinvoiva ilopilleri. Se on oikeasti paljon mukavampaa.
Haluan heilua ulkona ja harrastella sitä jännittävää luovaa paneskelua miehen kera. Haluan olla hikinen ja huohottava, haluan että mä oon täynnä purujälkiä ja että mun päänahka sattuu koska mun hiuksia on kiskottu niin kauan. Haluan että mun tissit on ihan arat ja että kävely sujuu yhtä tyylikkäästi ku ankalla. Seksiä harrastellaan siis edelleen paljon, ja hyvää se on mutta tuntuu että mä oon siihenki pikkuhiljaa menettämässä kiinnostukseni.
En halua olla valonarka enkä halua miettiä niin kauan että aivot alkaa sattua. Haluan haluta taas ja kyetä ajattelemaan selkeästi. Olis hauskaa tietää edes mitä itse ajattelen. Kaikki ajatukset tuntuu niin sekavilta.
Meille jaettiin viimeviikolla taas harjottelupaikat. Vaihtoehtoina oli dementiaosastot tai sellaset kehitysvammasten ryhmäkodit. Mä ”pääsin” tohon aika lähellä sijaitsevaan palvelutaloon duunailemaan. Vituttaa oikeasti aika helvetisti. Tuntuu että opettajat olettaa että kaikki meistä haluaa vanhustentaloihin töihin tän koulutuksen loputtua. Vitut mä mihinkään sairaanhoitoalan koulutukseen olisin heilahtanu jos vanhustenhoitajaks haluan, sillon oisin voinu mennä vaan johonki pikakursseille, Perseenpyyhkimisen A ja Ö.
Mua ei vois vähempää kiinnostaa vanhusten kanssa puuhailu. Ei saatana. Eikä se oo sen takia että vanhukset olis kuvottavia, ensimmäinen praktiikka oli vanhainkodissa, ja siellä tutustuin moneen ikäloppuun, pesin niitä, piikitin niitä, syötin ja hoidin haavoja. Rankkaa se oli, mutta omalla tavallaan antoisaa, vanhukset on eläneet kauan (ylläri ylläri), niillä on paljon kerrottavaa ja paljon mielipiteitä. Ne on nähny eri aikoja ja ne puhuu aika estottomasti melkeen mistä vaan. Sinänsä jännää siis. Mä en vaan jotenki kestä tota vanhustyötä. Tekee pahaa kattoa miten ne mummelit ja papparaiset vaan odottaa kuolemaa. Ne kärrätään päivähuoneeseen aamulla ja omiin makkareihin illalla. Niiden elämästä häviää kaikki sisältö ku ne johonki vanhainkotiin joutuu. No, kumminki, toisen praktiikan heiluin siis ortopedillä, siellä leikkauspuolella. Sairaalassa työskentely oli kyllä todella mielenkiintosta, harmitti vaan että sekin osasto oli lähestulkoon vaan kokonaan täynnä mummeleita, olihan se kumminki mummeleiden sesonkiaikaa. Liukkaat jäät ja hauraat lonkat ei sovi yhteen.
Ja nyt sitte uudestaan vanhusharjotteluun. Harmittaa helevetisti. Mä haluun koulun jälkeen työskennellä ensiavussa, psykiatrisella osastolla tai vaihtoehtosesti vankilassa. Vanhustenhoito yleisesti ei kiinnosta paskanvertaa, ja vituttaa tuhlata aikaa sellaseen. Ymmärrän että koulussa tarvii oppia vähän kaikkea, mutta tuntuu että musta tulee nyt vaan sitte vanhushoituri. Ens vuodeks oon valinnu akut sjukvård ja psykiatri -kurssit, joten sillon pitäis päästä johonki mukavaan praktiikkaan, ja sillon pitäis koulunkäynnin olla mielenkiintosta. Sitä odottelen.
Niin ja huomenna mulla on kans yks työhaastattelu. Jännää sinänsä. En ollenkaan odottanu että ne soittelis mulle sairaalasta. Sinne on vaikea päästä harjotteluun.
Mies oli töissä aamun, pelotti olla yksin, tuli sellanen olo että tätä se tulee aina olemaan. Miehelle tapahtuu jotain ja mä jään yksin. Yksin kahden koiran kanssa. Yksin huolehtimaan hautajaisista ja kaikesta. Yksin elämään. En mä sellasta halua, en saatana, mutta tuntuu että ajatukset pyörii vaan menettämisessä. Ahdistavaa perkele.