Eilinen meni täysin pelastusarmeijalle kinttuvaivojen takia. Sohvannurkka joutui todelliseen kestotestiin, koko päivänä ei tullut siitä montaakaan kertaa noustua. Suurimmat saavutukset olivat itsensä ruokkiminen ja pari koneellista pyykkiä.
Jokin sentään eilenkin stimuloi ajatustoimintaa: Pantse Syrjä kommentoi Yle Extran haastattelussa, että hänen mielestään ihmiset ovat menettäneet kyvyn laiskotella riemumielin. Pitää ehdottomasti olla koko ajan jotain tekemistä ja suorittamista. Joutenolon hetket ilman minkäänlaisia aktiviteetteja katsotaan heikkoudeksi, ja niistä pitää olla huono omatunto. Ja lisää seurasi: Omana ideologianaan Pantse kertoi pitävänsä sitä, että työt tehdään hyvin ja kerralla valmiiksi saakka, mutta vain siksi, että sitten pääsee taas laiskottelemaan ja keräämään voimia seuraavaa urakkaa varten.
Jätkä on selvästi ajatellut asioita. Pienen itsetutkiskelun jälkeen totesin, että ainakin omalta kohdaltani asia on juuri kuin Pantse sen kuvaa. Olen menettänyt kyvyn riemukkaaseen laiskotteluun. Tämänkin merkinnän ensimmäinen kappale osoittaa, että tunnen tyytymättömyyttä siitä, että en eilen tehnyt mitään tuottavaa, ja että syytän kipeytynyttä jalkaani asiasta. Hittolainen, eilen oli sunnuntai, viikon ainoa todellinen kiistaton vapaapäivä. Ajatteluni on kiistatta vinoutunut, koska nimenomaan sunnuntailaiskottelusta ei todellakaan pitäisi tulla huonoa omaatuntoa.
Myös tuo ajattelun perusideologia kosketti hiukan. Pantse on ainakin näennäisesti pässyt yli lisää-enemmän-isompaa-uudempaa / heti-mulle-kaikki-tänne-nyt -ajattelusta, jolla valtaosa urasuuntautuneista ihmisistä piiskaa itseään eteenpäin. Siinä sivussa nämä ihmiset haalivat, tai heille työnnetään kohtuuton määrä tehtäviä, koska tiedetään näiden niistä selviävän, vaikka sitten ”siviilielämän” kustannuksella.
Mietityttää vaan, kummastakohan tuokin haalimisilmiö viime kädessä johtuu; itsekkyydestä vai itsekkyyden puutteesta? Itsessäni tunnistan molemmat motiivit: kyllä-minä-hoidan-kunhan-muistat-sitten-palkita-kanssa ja mä-voin-tehdä-sen-pois-kuljeksimasta-mene-vaan-kotiin-perheesi-luokse -lähestymistavat aiheuttavat itselleni säännöllisesti tarpeetonta laiskotteluajan menetystä.
Pitäisiköhän tässä kunnollistua, tehdä vesilasikoe ja antaa itselleen lupa laiskotella? Vai jatkaisiko sittenkin samaa kyytiä ensimmäiseen sydänifarktiin saakka…?
Toim. huom. Vesilasikokeella mitataan ihmisen korvaamattomuutta työssään. Testi suoritetaan seuraavasti:
1. Täytetään lasi vedellä. Tavallinen juomalasi käy hyvin
2. Koehenkilö työntää etusormensa lasissa olevaan veteen vähintään toista niveltä myöten
3. Koehenkiö pitää sormea lasissa noin minuutin ajan. Tämän jälkeen sormen voi nostaa pois lasista
Testitulos on positiivinen, mikäli lasissa olevaan veteen jää sormen poistamisen jälkeen sormen muotoinen kuoppa.