ja yö “omassa” kodissa. Ilta meni joutuisasti, kun purin Ikean ostoskasseja, mutta telkkaria katsellessa tuli välillä omituinen olo… että tässäkö sitä tosiaan ollaan ja näinkö tämä tulee jatkossakin olemaan. Välillä on hemmetin hyvä ja varma olo ja sitten taas toisaalla iskee pelko.
Äläkä hetkeäkään luule,
että tämä olisi minulle helppoa.
Tiedä,
että tämä raastaa sielustani suikaleita,
repii sydämeni pienen pieniin solukkoihin
ja on viedä hengen.
Kuitenkin –
minun on oltava (näennäisen) vahva.
Kuljettava suuntaan jonka valitsin,
katsottava mitä sieltä löydän
tai olen löytämättä.