Hyvä ja paha, enkeli ja piru taistelevat samalla leikkikentällä ja kuitenkin leikki on tästä kauempana, kuin ääretön avaruus. Tämä on nyt totta!!! Eihän tässä näin pitänyt käydä, meidän piti keinua yhdessä vanhustentalonaulassa keinutuoleissa, muistella nuoruusvuosia ja mennyttä elämää. Yhdessä!!! Ja miten kävi, minä pilasin kaiken. Olin tyytymätön olotilaani, onneton, ei-onnellinen.
Olenko minä niin perfektionisti, että tahdon Kaiken, enkä yhtään vähempää. Yhdeksän ja puoli ei riitä, on saavutettava enemmän, ehkä enemmän kuin on edes mahdollista..
Tässä kohtaa olisi helppo (no helppo ja helppo…) kosauttaa autolla päin siltakaidetta, ottaa etukäteismatkan taivaaseen, tai helvettiin sinne minä taidan kuulua…
Itku on taas tuntematon vieras. Silmät pitävät kiinni kyynelkanavani, eivätkä anna kyynelten huuhtoa kasvojani. Kuinka paljon haluaisinkaan itkeä, huutaa tuskani, ikäväni ja pahanoloni taivaalle. Kuunnella miten kaiku vastaisi.
Toisaalta, miten helppoa (no helppoa ja helppoa) tästä olisikaan palata takaisin eilisiin. Jatkaa matkaa niin kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja mitä se tekisi meille? Ei tätä voi unohtaa, ei enää aloittaa alusta. On sanottu niin paljon ja kuitenkin niin vähän.
Kyllä minä rakastan. Rakastan ja paljon, mutta se fyysinen vetovoima on kadonnut kokonaan. Enkä minä ole riittävän vahva etsiäkseni sitä enää takaisin. Eikä minulle riitä pelkkä sisar/velisuhde. Niin – minulle ei riitä, mutta Hänelle minä olin kaikki. Minä ja lapset. Meidän perhe. Miksi minä en voinut saada täyttymystäni siinä..? Kaikesta.