Kun tuntuu, että kuristun ja kädet jotka eniten satuttavat ovat omani, kiinni minussa itsessäni, mutta kehossa, jota en tunnista. Mä olen aina elänyt sydämellä ja tunteella, järki on tullut sitten tuonnempana, mutta kompaten kuitenkin. Ja vaikka sydän onkin suhteellisen pieni (koska niinhän on nainenkin), niin täysillä olen aina mennyt ja luottanut asiaani, mihin milloinkin. Nyt kuitenkin tienviitassa järki ja tunteet osoittavat erisuuntiin ja minä tahtoisin vain mennä rytinällä läpi katsomatta kumpaakaan silmiin, kohtaamatta.
Joka päivä tuntuu, että olen elämäni pohjalla. Hukun tunteisiin, joita en koskaan tahtonut elää, saatikka toiselle/toisille tuottaa. Vaan jokaisena aamuna, johon nukkumatta herään elän vain vajoamalla entisestään. Enkä minä tiedä koska jalkani koskettavat pohjaa, milloin lakkaan putoamasta tuntemattomaan, joka tuntuu vievän hengen, hengitysilmastani hapen ja tästä maailmasta avaruuden.
Turvallisin kohta arjessani on lapseni käsi omassa, ihan kuin nämä pienet tukisivat minua, ohjaisivat ja kuljettaisivat huomisiin, joihin itse en uskalla kävellä ja katsoa. Heissä elää se huominen, johon minäkin haluan matkustaa, mutta kauaa en jaksa kantaa tätä painavaa tuskan täyttämää laukkuani harteillani. Jokainen hetki pelkään, että jalkani pettävät, romahdan paikoilleni ja hukkaan juureni. Yksikin sana, katse tai kosketus, oikea tai väärä – aivan sama, niin pelkään murtuvani, hajoavani palasiksi joista kukaan, en edes minä itse itseäni löydä, tavoita.
Itku tekee minusta raukean, se huuhtoo näitä avohaavoja joihin on kertynyt niin paljon omaa ja muiden toimittamaa *askaa ja pahaa oloa. Nämä kyyneleet ovat vain niin tiukassa kyynelkanavieni seinämillä. Liian usein ja paljon olen niitä eristänyt ulos tulemasta, että edelleen niitä on vaikea kutsua apuun, vaikka näihin suruvirtoihin haluaisinkin kasvoni hukuttaa. Minä olen jäädyttänyt ruumiiseeni tunteettoman tunnetilan, rakentanut kuoren, jonka läpi en edes itse päästä itseäni kohtaamaan.. Päällimmäisenä pelko, kauhu ja tuska, että mitä siellä joutuisinkaan kohtaamaan, omassa itsessäni.
Tunnen itseni liian väsyneeksi pelastaakseni itseni, perheeni, avioliittoni, elämäni.
Mä olen niin väsynyt taistelemaan elämäni suurimpien asioiden eteen. Tahtoisin nukahtaa ruususen uneen ja herätä sitten joskus, levänneenä. Katsoa ympärilleni ja nähdä mihin ja miten on elämä kuljettanut. Nyt tuntuu, että tänään ja tässä kaikki tämä polttaa sen ihmisen tuhkaksi, joksi olen kasvanut. Toisaalta – puhtaalta paperilta, uudella paperinukella olisi helpompi “leikkiä” ja elää. Mutta menneisyys on tehnyt minusta Minut, eilisistä on rakennettu minun maailmani, elämäni. Enkä minä voi kuitenkaan menneissä muistoissani elää, eilisissä jolloin kaikilla oli hyvä ja turva. Tulevaisuus vaan pelottaa niin paljon, aivan liikaa uskaltaakseni edes nukahtaa huomisiin.