On ollut minulle aina lupaus, isoimmalla mahollisella fontilla ja painavalla äänenpainolla, sekä arvokkuudella ja kaikella kunnioituksella. Tosin – on olemassa lupauksia ja LUPAUKSIA.
Esimerkiksi edesmenneen avioliittoni sinetöimistilaisuudessa en kyennyt LUPAAMAAN rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa – mutta onneksi siihenkin oli toinen vaihtoehto, jota tosin nyt en muista… Minusta se olisi ollut liian suuri LUPAUS. Totta kai minä menin naimisiin sillä ajatuksella, tunteella, että tämä on se minun ensimmäinen ja viimeinen liittoni, ihmiseni ja mieheni – mutta silti oli minusta liian paljon luvattu, että kuolema voisi meidät vain erottaa.
Ajalla on merkittävä merkitys, aika kasvattaa, muokkaa ja muovaa meitä. Yhdessä ja erikseen. Se yhdenkantoista kesäinen tyttö, joka aloitti suhteen poikaan, meni naimisiin jne.. on kolmekymppisenä jo ihan toisenlainen ihminen, tyttö, nainen. Ja hemmetin hyvä niin – ikinäkoskaan en enää haluaisi olla se kaksikymppinen, joka luuli tietävänsä rakkaudesta, elämästä kaiken.
Tänään minä olen yli kolmekymmentävuotias ja tiedän,
että en tiedä juurikaan.
Mutta aihe siis nousi mieleni pinnalle, kun minulle tärkeä ihminen pyysi minulta lupausta, jota ei kyennyt kuitenkaan oman moraalini mukaan lupaamaan. Emmekä kyenneet keskustelemaan sillä hetkellä miun kummallisesta ajatuksieni maailmasta ja minun käsitteestäni: lupaus.
Joten päätinpä sitten tilittää tänne, jeejee!
`
Vannomatta paras
En minä voi luvata sinulle ikuista rakkautta,
että minä olisin sinun naisesi aina ja ikuisesti.
Ei sellaista voi luvata.
Kenellekkään.
Koskaan.
Ketään.
Tässä ja tänään
minä olen Sinun.
Tulevaisuudesta
ei tiedä meistä kukaan,
kun ei edes huomisesta.