malttamaton ja samalla tyyni, onnellinen, hyvä olo –
Lapset tulevat kotiin, jäädäkseen.
Tähän saakka ollaan eron jäljistä vuoroteltu ipanamuruja viikko ja viikko systeemillä (exän duunin mukaan) mutta nyt on sovittu, että ainakin toistaiseksi mukulojen päätoimipiste on minun luona ja joka toisen viikonlopun ovat isällään, kunnes toisin sovitaan…
Tiedän, että monesti vielä revin hiuksia päästäni, kiristän hampaitani ja menen terassille haukkomaan raitista ilmaa. Kolmen tenavan kanssa, kun arki ei aina ole juhlaa ja kun sitä ei ole toinen aikuinen jakamassa, niin voimavarojakin koitellaan. Onneksi nuo ovat jo niin isoja, että heidän kanssaan voi asioista keskustella. Ymmärtävät usein yllättävän hyvinkin. Ja ipanista isoin (täytti sunnuntaina 10-vuotta, jota kommentoi: ”tuntuu vähän kummalliselta, kun iässä on kaksi numeroa.” Noh, onneksi siihen kolmanteen menee vielä aikaa, että kerkeä hyvin totuttautumaan ajatukseen;) Niin siis olin kertomassa, että ipanista isoin, esikkotyttöni on toisinaan vähän liiankin äitiä. Pitää väliin toppuutella, että usko sinä minua, mutta pärjään kyllä – älä murehdi. Hih, siittä tulee vielä Simonen höösäävä vaimo ja äiti, ja villi arvaus: hoitoalalla saattaa hyvinkin isona tehdä duunia ja suurperheen äiti hänestä ainakin tulee!
Toisaalta tämän oman iloni, onnentunteen vierellä koputtaa se pieni orastava pahamielipuoli. Exäni, jonka väitän viettäneen lastemme kanssa enemmän aikaa, kuin keskiverto isä, tulee luopumaan paljosta. Enemmästä, kuin vielä ymmärtääkään. Tosin omasta pyynnöstään, mutta tiedän, että vielä tulee useinkin niitä iltoja, jolloin yksinäinen hiljaisuus itkettää isoa miestä ja ikävä kasvattaa kaulalle kuristavan napanuoran.
Nooh, ehkä me tulemme vielä palaamaan takaisin tähän totuttuun ja meille sopivaan vuorotteluun. Aika näyttää…
Enää 10.minuuttia ja koti täyttyy äänistä ja askelista…