Siitä on pian vuosi, kun muutin pois ja aloitin uuden elämän. Avaisin kliseisesti uuden sivun elämäni kirjassa. Vuosi on ollut julmetun rankka, enkä edes osaa hahmottaa niitä ensimmäisiä viikkoja, kun asuimme eri osoitteissa. Yleinen harhaluulo, että lähtijän osa olisi jotenkin helpompi on helppo tällä kokemuksella kaataa nurin. Ei todellakaan!
Ja vaikka minä olin eroa henkisesti tehnyt jo kaksi vuotta ja yrittänyt ja yrittänyt – nähdä siinä arjessa sen juhlan suuruus. Vaan kummallinen on ihmisen mieli tai ainakin minun. Ihan kiva ei riitä. Mä olen aina vaatinut itseltäni vähän enemmän, tavoitellut aina vähän korkeammalle. Ja voi olla, että kompastun vielä omiin tikapuihini, mutta mä olen ainakin yrittänyt.
Periaatteessa mulla oli siinä kaikki. Ihan kaikki, mutta jotain puuttui ja se jotain oli niin paljon, että mä luulin tukehtuvani siihen tunteeseen.
Tänään – mun elämä on tässä.
Vaikka taloudellinen tilanne on kokenut melkoisen mullistuksen. Kahden palkalla tehdään ihan eri juttuja, kuin yhden. Menot on pysyneet aikaslailla samoina, mutta tuloissa mennään kovastilailla miinuksen puolella.
Henkisesti kuitenkin mä voin paljon paremmin. Tänään mä pystyn jo hengittämään, enkä enää tunne syyllisyyttä siitä, että rikotin lapsiltani ydinperheen. Ipanat on ihmeellisiä, niiden perusturvallisuus ei ole muuttunut mihinkään. Niillä on edelleen äiti ja isä, vaikka ei saman katon alla enää asutakaan. Paljon on asioita muuttunut, mutta paljon on edelleen ennallaan. Lapsille on kokoajan oltu rehellisiä, kerrottu asioista niiden oikeilla nimillä ja kerrottu myös se totuus, ettei äiti ja isä enää palaa yhteen.
Viime syksy oli osin ihan helvettiä ja kaaosta, mieli ei edes jaksa muistaa. Päiväkirjamerkinnät kertovat omaa rumaa tekstiään. Ne tunteet joita silloin elin tuntuu tänään kovin kaukaisilta… mä olisin ollut valmis ajamaan autoni siltarumpuun, jos vain lapsia ei olisi ollut olemassa. Se kipu, tuska, helvetti, minkä minä exälleni tuotin yritti yllyttää minua ihan älyttömiin tekoihin. Vaan onneksi oli jossain se järjenääni, joka piti naisen tiellä ja ne pienet kädet, jotka minua kannattelivat.
Mä toivon, että vielä tulee se päivä, että exä pystyy katsomaan minua silmiin. Että me kyetään kommunikoimaan aikuistenlailla. Vaikea uskoa lehtien otsikoita – erosimme ystävinä. Joku pettyy aina, kaksi rakkautta ei kuole koskaan samaan tahtiin. Mä rakastan edelleen ja tulen Häntä aina rakastamaan, mutta se rakkaus ei ole enää sellaista, että meidän olisi syytä pysyä yhdessä. Meillä on yhteistä historiaa kolmentoistavuoden ajalta, ei niitä ole syytä unohtaa. Ja me saimme aikaan myös varsin uskomattoman trion, meidän lapsemme, meidän verta ja lihaa.
En minä halunnut
suojatietä pitkin taivaaseen –
se olisi ollut liian helppoa,
kun tavoitteena on täysi elämä.