Aavan meren rakkaat veljet, paljon olisi nöyrän palvelijanne teille kerrottava, jotta saisitte tietää totuuden papalageista. Puheeni tulisi olla kuin ryöppyävä puro, virrata aamusta iltaan, ettekä sittenkään saisi täyttä käsitystä totuudesta, sillä papalagien elämä on kuin meri, jonka alkua ja loppua ei pysty erottamaan. Laineita siinä on yhtä paljon kuin meressäkin, se myrskyää ja tyrskyää, hymyilee ja uneksii. Niin kuin mertaei pysty tyhjentämään ihmiskäsin kauhomalla, en minäkään voi tuoda teille papalagien suurta merta pienen henkeni voimin.
Mutta enpä viivyttele enempää, vaan kerron, kuinka samoin kuin ei voi olla merta ilman vettä, ei voi olla papalageilla elämää ilman keinotekoisen elämän taloja ja paperien tulvaa. Jos nämä molemmat riistetään papalageilta, he ovat kuin kalat kuivalla maalla: ne voivatvain räpiköidä evillään, mutta eivät enää pysty uimaan tai pulikoimaan, mistä he niin pitävät.
Keinotekoisen elämän talo. Eipä ole helppoa kuvata teille sitä niin, että näkisitte kuin omin silmin sen, jota papalagit kutsuvat elokuviksi. Jokaikisessä kylässä kaikkialla Euroopassa on näitä salaperäisiä taloja, joita papalagit rakastavat enemmän kuin lähetysasemia. Jo lapset unelmoivat niistä ja ne valtaavat heidän ajatuksensa.
Elokuvateatteri on maja; paljon korkeampi kuin Upolun suurinkaan päälliköntalo. Siellä on pimeää kirkkaimpaan päiväsaikaankin, niin pimeää,ettei siellä näe toisiaan. Sitä aivan sokaistuu mennessään sisään, mutta vielä enemmän ulos tullessa. Papalagit menevät sisään ja hapuilevat seinänviertä eteenpäin, kunnes kohtaavat tulikipinää kantavan tytön,joka johtaa heidät sinne missä vielä on tilaa jäljellä. Papalagit kököttävät vieri vieressä pimeydessä toisiaan näkemättä; pimeä huone on täynnä ihmisiä eikä kukaan hiiskahdakaan. Jokaisella on istuma-alustanaan kapea lankun ptkä. Kaikki lankut ovat samansuuntaisesti yhtä seinää kohden.
Tämän seinän alaosasta kuuluu kovaa pauhua ja surinaa kuin syvän rotkon pohjalta. Heti kun silmät ovat mukautuneet pimeyteen, voi erottaa papalagin, joka istuu ja tappelee arkun kanssa. Hän hakkaa siitä esiintyöntyviä, pieniä mustia ja valkoisia kieliä sormet harallaan. Jokainen kieli kirkaisee kovaa eri äänellä sitä lyötäessä, niin että syntyy hurja ja päätön kirkuna kuin suuressa kylätappelussa.
Tämän metelin tarkoituksena on harhauttaa aistejamme luulemaan, että näkemämme on totta eikä ollenkaan epäilemään sitä. Suoraan edessä seinään osuu voimakkaan kuutamon kaltainen valonhohde, ja tässä hohteessa on ihmisiä, todellisia ihmisiä, jotka näyttävät oikeilta papalageilta ja pukeutuvat oikeiden papalagien tavoin, liikkuvat, kulkevat, kävelevät, nauravat, hyppivät aivan niin kuin Euroopassa kaikkialla tehdään. Se on kuin kuun peilikuvaa laguunissa. Siinä on kuu, eikä kuitenkaan ole. Samoin tämäkin on vain valekuva. Niiden suut liikkuvat, eikä voi epäillä, etteivät ne puhuisi, mutta kun kuuntelee tarkkaan, ei kuulu ääntä eikä sanoja; tuntuu kiusalliselta, kun ei kuule mitään. Mutta siinäpä onkin pääsyy, miksi papalagi hakkaa laatikkoa; saataisi kuvitella, ettei siinä melussa ihmisiä voi kuulla. Sitä paitsi silloin tällöin seinälle heijastuu kirjaimia, jotka kertovat, mitä papalagit ovat sanoneet tai aikovat sanoa.
Kuitenkin nämä ihmiset ovat loisteihmisiä eivätkä todellisia ihmisiä. Jos heitä koskettaisi, huomaisi, että he ovat vain valoa eikä heihin voi tarttua. He ovat siinä vain näyttämässä papalageille ilojaan ja surujaan, hullutuksiaan ja heikkouksiaan. Siellä näkee kauneimmat naiset ja miehet aivan läheltä.
-Tuiavii