Täällähän sitä on vietetty viime päivät aika tiiviisti, mitä nyt töissä vähän välillä käynyt. Ei ollut juurikaan innostusta jäädä kaupungille ihmetteleen Maidenin keikan jälkeen ja täytyy nyt häpeäksi myöntää, etten ollut keikalla loppuun asti, oli vaan jotenkin pakko päästä pois sieltä. En oikeastaan olis halunnut mennäkään, mut en saanut tyrkytettyä lippua kenellekään, no en kovin monelta sit loppujen lopuks kysynytkään enkä viitsinyt ulkopuolella alkaa sitä myymään. Oli kuitenkin pikkuisen sellainen fiilis, että kai sen nyt vois katsoa, tiedä vaikka se vähän veis ajatuksia toisaalle. Paskat, ei toiminu, jotenkin se paikallaan istuminen ja apaattinen keikan katsominen vaan löi vettä ajatusmyllyyn tai ahdistusmyllyyn.
Ensimmäistä kertaa elämässä tuli edes mieleen vetää vitutuskänni, mut en sit viitsinyt kokeilla, mun mielestä alkoholi kuuluu hauskanpitoon ja rentoutumiseen. Tiedä sit mitä ois seurannu kun ois tinttassu vattallisen tähän olotilaan, ehkä ois keksinyt uusia tuulia, niin tai sitten ei. Pari sidukkaa kuitenkin tuli keikkaa ennen otettua ja yhdellä piti käydä vielä keikan jälkeen, olihan sitä jo siinäkin, vois aina pitäytyä tossa määrässä, ainakin joskus se vois olla ihan terveellistä.
Kaikesta vittumaisinta tällä hetkellä on suuri itsensä vihaaminen ja aliarvostaminen, se on aivan järjetöntä. Itsensä vihaamiseen ei juurikaan ole lääkettä, niin tai sit en vaan ole keksinyt. Miten siihen vois ollakaan, jos vaan tuntee, että on aivan pohjasakkaa. Miten sitä voi millään muulla keinoin nousta ylös, kun jossain vaiheessa keksiä ettei asia kai ihan juuri niin välttämättä olekaan. Varsinkin tällaiselle se on aika haastavaa, kenen itsetunto ei ole pohjoiskalotin parhainta a-ryhmää, no ei se nyt älyttömän huonokaan ole, mut tietyissä tilanteissa heilahtaa aika pohjalle.
Itsetunto tietenkin vaikutti niihin tapahtumiin, mistä nyt joutuu omaa itseään puntaroimaan aika lailla. Itsetunto ei varmasti näytellyt pääroolia, mut oli ihan hyvässä sivuosassa. Pääroolissa varmasti oli epätietoisuus sekä onnistumisen paine, ne on aika hyvä roolipari, molemmat vahvistaa toisiaan erittäin paljon ja saa aikaan näyttävän kokonaisuuden. En voi kiistä sitä ettenkö olis stressaava luonne, mikä joskus on ihan hyväkin, saa ainakin asioita tehtyä. Tietyissä tilanteissa, silloin kun epävarmuus on mukana, stressaava ihminen ei ole parhaimmillaan, sitä voi olla vaikea hallita, varsinkin kun on vielä iso liuta niitä sivuroolin vetäjiä.
Tässä jo jokusen vuoden olen ajatellut, etten pysty enää juurikaan tuntemaan missään tilanteissa oikein vahvasti. Oikeastaan vähän ajautunutkin siihen, kun sitä on miettinyt, että kai se niin sitten on. Nyt ei tarvitse epäillä enää moista, kaikenlaiset tunteet menee laidasta laitaan ja tunteiden kirjo on aika laaja. Kieltämättä aika piristäväkin vaikutus, tietää ainakin ettei ole välttämättä aivan tunnevammainen. Sais kyllä näissä tunteissa olla vähän enemmän mukana niitä positiivisiakin, mut niitä odotellessa, eiköhän nekin sieltä joskus päätään nosta. Tätä ennen vastakkaiseen sukupuoleen ei ole ollut, pitkiin aikoihin, oikein minkäänlaisia tunteita. Oikeastaan vähän sovinkin itseni kanssa, ettei niiden kanssa mitään vakavaa kannata alkaa harrastaan, jos ei kerran siitä saa mitään irti. En pitänyt kovin todennäköisenä, että löytäisin sellaisen kenestä oikeasti paljon välittää. Kyllähän vanha sananlasku on tavallaan totta, että naisia menee ja tulee, mutta ei se nyt ihan niin kuitenkaan ole, tietenkin sitten jos ei pidä niissä mitään tasoa, mut mitä iloa siitä taas sit olis.
Jaaha, se olis sit lauantai, mitäs kaikkea kivaa tänään keksis. No ehkä sitä ei tästä viime aikojen peruskaavasta viitsi kovin radikaalisti poiketa 😉