Usva leijuu kauniina ja houkuttelevana syksyisen aamun hämyssä. Kello on hieman yli puoli seitsemän aamulla ja ajan Jyväskylästä kotia kohden. Koira torkkuu kiltisti takapenkillä eikä pelkääjän paikalla kuten yleensä, mököttää kun ei saanut jäädä vielä nukkumaan kuten normaalisti. Useinpina aamuina ei voi kuin kadehtia kun katsoo miten kuono pilkistää peiton alta, kun rontti on sinne minun noustuani kömpinyt valmiiksi lämpimään paikkaan. Masentava piski.
Olen surullinen tässä aamun harmaan kajon läpi kulkiessani, väsynytkin kun uni ei suostunut yöllä tulemaan ja valvoin kaikki paitsi kaksi tuntia jolloin vihdoin sain unohtaa kaiken. En tiedä miksi näin oli, ei ollut mitään syytä miksi en olisi voinut nukkua. Tuttu paikka, turvallinen olo, lämmin peitto ja pehmeä tyyny, mutta uni, tuo petollinen rakastaja väisteli minua. Hah…
Olen tunnepohjainen ihminen ja tehnyt monia päätöksiä intuition pohjalta, ehkä liiankin monta sillä intuitio on pääsääntöisesti järjellisiä perusteluja pakeneva. Tänä aamuna tein jälleen sellaisen päätöksen intuition pohjalta, jota ehkä kadun vielä. Siksi olen juuri näin aikaisin liikenteessä, horroksessa näkemässä painajaisia edessä olevan työpäivän pituudesta. Valvotun yön jälkeen jokainen hetki vaatii taistelua että voi keskittyä edes pienimpiin asioihin. Tuntuu että olen ehkä herkempi tälle tilalle kuin muut, heh, en tiedä, en ole kokenut heidän tunteitaan tai olotilojaan.
Kello lähenee kahdeksaa kun saavun kotiin. Oma ihana kotini. Ei täydellinen, mutta minun turvapaikkani. Laitan kahvin tippumaan, en ole vielä kerinnyt juoda kupillistakaan, ja sitten menen ihanaan kuumaan suihkuun. Vesi herättää ainakin sen pienen osan minusta, jota ilman en kykene rationaaliseen, emotionaalista puolta kontrolloivaan ajatteluun. Sitten sotamaalaus (siisti työmeikki siis), kolme kuppia kahvia ja olen valmis kohtaamaan päivän. Vien työmatkalla koiran hoitoon kuten joka arkipäivä ja ostan kaupasta kaksi batterya. Jotenkin tämän päivän läpi pitäisi selvitä siihen asti kun taas noin yhdeksältä illalla pääsen takaisin kotiin.
Ah, töissä… vastasilitetty kauluspaita rypistyy työpöydän ääressä istuessa, sormet naputtavat loputtomia meilejä, suurin osa ihmisille, joita en ole koskaan tavannutkaan. Puhelin painaa korvaani kun lepertelen asiakkailleni puoliksi muistaen mitä kieltä milloinkin pitää puhua. Iltapäivällä tajuan etten ole muistanut avata huoneeni ikkunaa tai edes laittaa radiota päälle kuten yleensä ensimmäiseksi teen. Katson haikeasti niitä kohden mutta kävelenkin sitten laukulleni ja kaivan esiin MP3-soittimeni. Ehkä parasta kuitenkin kuunnella siinä olevaa liikuntamusiikkia, ehkä jokunen solu minussa saadaan siten hereille. Musiikki valtaa mieleni ja vahtaan sivusilmällä josko kännykän näytössä näkyy saapuvaa puhelua. Kellon syödessä hetkeä toisensa jälkeen katkeroidun, anna ihmisille mitä he haluavat ja he tajuavat etteivät he sitä oikeasti halunneetkaan, mietin. Vähän sama kuin ne ihmiset, jotka kesällä haluaisivat olevan talven ja päinvastoin. Päättäkää. Kohautan olkiani, olen siinä pisteessä väsymystä ettei minua enää liikuta olenko tullut loukatuksi tai suututtanut teoillani muita, haluan vain nukkumaan. Kerkiän kyllä murehtimaan noita asioita ja etenemään niissä kuten tarve vaatii huomennakin. Vilkaisen jälleen kelloa, yksi tekosyy hakea kahvia on nyt, toinen kahvituntini, tänään puoli viideltä. Tähän tämä siis jää, ensimmäinen uusi blogimerkintäni. Huomenna tiedän olevani virkeämpi, huomenna olen taas kokonaan erilainen ihminen.