Käsittämätöntä että aina pitää antaa kaiken patoutua ja sitten kun tilanne käy sietämättömäksi niin kaikki purkautuu hyökyaaltomaisesti ympäristölle täysin ylivoimaisella tavalla. No positiivista lienee se että sai ainakin vihdoin asiat puhuttua selviksi. Kysymys kuuluu että miten paljon toinen osapuoli ymmärsi. Olkien kohautus tässä kohtaa, vaikea sanoa. Ainakin nyt sitten mun mielipiteeni on selvä, jos tämä tähän kaatuu niin en kadu, oli tärkeä että sain verbalisoida noi seikat koska ne todella häiritsi mua. Ihme ettei noita asioita koskaan saa siinä itse tilanteessa sanottua vaan ne jää kaihertaan jonnekin mielen perukoille. Toisaalta kyllä joskus se on ymmärrettävääkin että on vaikea kommunikoida joitakin asioita, on ihmisiä jotka ei ikään kuin anna tilaa toiselle olla täysin rehellisiä itsestään, niitä jotka luo ympärilleen sellaisen vaikutelman että pitää olla tietynlainen ja jos on oma itsensä se ei kelpaa. Kuitenkin juuri sellaisia ihmisiä mä huomaan vältteleväni, haluan mieluummin olla lähellä ihmisiä jotka ei vaadi että olen tietynlainen vaan jotka on aivan ookoo sen kanssa kuka minä olen ja keitä he ovat. Tiedäthän minkälaisista ihmisistä puhun, näistä ihanista maanläheisistä ihmisistä jotka ei pyytele anteeks olemassa oloaan vaan hyväksyy itsensä ja antaa toisen olla mitä on, jotka nauraa rehellisesti ja joiden hymy on aito. Tälläisiä ihmisiä mä rakastan ja mä oon onnekas että mulla tälläsiä ihmisiä ympärilläni. Mun paras ystäväni viimeiset 22 vuotta on juuri tälläinen ja mä nautin suunnattomasti niistä vapaista, sievistelemättömistä keskusteluista mitä meillä on. Onneks mä muutin takas Suomeen, ihana kun voi nähdä muutenkin kuin vain kerran kolmessa kuussa!
