Läksin töistä tultua hiihtämään kodin lähellä olevalle valaistulle ladulle. Hiihtoharrastukseni on hyvin satunnaista ja yleensä tapahtuu umpihangessa kaupungin ulkopuolella, metsän siimeksessä. Arkisin on kuitenkin vaikeaa ennättää metsään ennen pimeän tuloa, ja viikonloppuisin olen ollut pääsääntöisesti töissä. Itse asiassa tulee kolme viikonloppua peräkkäin kiinni ensi sunnuntaina. Prkl.
No mutta, menin siis sinne ladulle ja alku olikin oikein nautittavaa kun hiihtelin ekan kilometrin rauhallista yhdyslauta kotini luota sinne varsinaiselle valaistulle lenkille. Yhdysladulla ei ollut ketään ja koska se ei ole valaistu, niin piti hiihdellä hissukseen. Siellä näki kuitenkin ihan hyvin. Vasta kun valaistu latu alkoi häämöttää, minua alkoi ahdistaa.
Erilaisiin tiukkoihin asuihin tungettuja ilmestyksiä kiisi ladulla hirveää vauhtia, kasvoillaan kireä ilme ja räkä nenästä roikkuen. Siinä oli liikunnan riemu kaukana, kun puristettiin perseellä ylämäkeen että saataisiin viimeisetkin tehot irti. Välillä tuntui että itsellä lentää ilmavirran voimasta pipokin päästä, kun jengi kaahasi ohi ihme pikajunameiningillä. Ja näitä oli siellä PALJON!!
Muistin taas, miksi en käy hiihtämässä valaistuilla laduilla iltaisin. No, jyystin mä siellä kuitenkin reilun tunnin. Oli se ihan ok, mut mä pelkäsin niitä tuikeailmeisiä kouhoja ja niiden huiskivia sauvoja, ja niiden superteknisten tekstiilien seassa mä tunsin itseni ihan juntiksi verkkareissani ja fleecetakissani.
Onneks ei oo pakko mennä =) Ja siellä umpihangessa mun on parempi ollakin junttikamppeineni. Suksetki varmaan 15v vanhat.